Sama tunnelma valtasi hänet nyt kuin silloinkin, kun patruuna oli puhunut naimailmoituksista; erotus oli vain siinä, että tunne oli nyt määrätympi — se ei ollut enää vain aavistus, vaan selvä ajatus.
Huone tuntui kylmältä, ja Selma toivoi, että uunissa palaisi tuli. Se olisi edes hiukan elähyttänyt häntä.
Patruuna oli sanonut hänelle, että sellaisia ovat ihmiset, — kaikki, kaikki. Entäs hän itse? Hän tunsi vain inhoa. Eihän koko maailmassa ollut jälkeäkään siitä mitä hän oli uneksinut — ei mitään! Valhetta, valhetta kaikki! — lastensatuja, joita ensin koetettiin uskotella ja sitten pakotettiin unohtamaan.
Kokonainen jono kysymyksiä ilmestyi leijaillen hänen eteensä, ja kaikki vaativat vastausta saaliinhimoisina kuin nälkäiset korppikotkat. Mutta mistä saada vastauksia niille kaikille? Vasta nyt kun hänellä oli oikeus ajatella, vasta nyt hän näki mitenkä paljon niitä oli.
Ja miksikä hänellä nyt vasta oli oikeutta siihen?
Hän nousi istualleen vuoteessaan ja pyyhkäsi molemmin käsin hiukset kasvoiltaan. Ne eivät olleet palmikolla, vaan riippuivat valloillaan kuin jalopeuranharja; vieläkin kiharoina, mutta vanukkeisina ja sotkuisina rehevässä runsaudessaan.
Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen kelloa, mutta huoneessa ei ollut sellaista. Sitten hän loi katseensa toiseen vuoteeseen. Pikaisen silmäyksen, mutta sellaisen, jota hän ei voinut irrottaa milloin vain tahtoi.
Tuohonko mieheen hänet vihittiin eilen? Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan ennen olisi häntä nähnyt.
Selma tuijotti noita vieraita kasvoja, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä; hampaat kalisivat toisiaan vasten.
Eilen hän oli hänen mielestään ollut miltei kaunis. Hänen mahtava vartalonsa esiintyi edukseen mustassa, ja komea ryhti lisäsi puvun juhlallista leimaa. Hänen käytöksensä saattoi joskus tuntua melkein ylhäiseltä, ja sen lisäksi oli hän eilen näyttänyt niin onnelliselta, mikä antoi hänen kasvoilleen nuoren ja älykkään leiman.