Selma oli käynyt kalmankalpeaksi.
"Tuoja odottaa kuittia," sanoi palvelustyttö.
Selma kirjoitti sen kuin unessa. Ja sitten jäi hän yksin. Palvelustyttö loi mennessään pitkän uteliaan katseen häneen.
Mutta Selman sekavissa aivoissa työskenteli yksi ainoa ajatus: Isä kuolee. Hän oli toivonut onnettomuutta, ja nyt se jo tuli. Jumala — hän, joka rankaisee kun ei häneen usko — hän oli kuullut hänen rukouksensa ja antoi sen täyttyä. Siten Hän kosti.
Äkkiä Selma heräsi huumauksestaan. Hänenhän piti matkustaa. Oli kiire, jos tahtoi ehtiä junalle.
Silmänräpäyksen aikaa hän seisoi liikahtamatta painaen yhteenpuristettuja käsiään kasvojaan vasten. Sitten hän kiiruhti alas antaakseen käskyn valjastaa. Viidessä minuutissa hän järjesti matkalaukkunsa eikä sitten ollut enää muuta tehtävää kuin kirjoittaa miehelle.
Selma ilmoitti hänelle lyhyesti matkansa syyn ja liitti sähkösanoman kirjekuoreen.
Nyt oli kaikki selvää, ja hän lähti matkalle.
Isän kodista asemalle oli vain kahdenkymmenen minuutin kävelymatka. Mutta hän ei ollut koskaan kulkenut sitä niin nopeasti, eikä se koskaan ollut tuntunut niin pitkältä.
Kun Selma tuli perille, ryntäsi hän huonoja puuportaita ylös keittiöön. Siellä hääräili vanha palvelijatar. Selma olisi tahtonut kysyä häneltä, mutta hän oli niin liikutettu ja hengästynyt, ettei saanut sanaa suustaan.