Vanha Mätta aivan kauhistui.
"Hyvänen aika, rouva, ei se ole niin vaarallista," sanoi palvelija kiskoen kyökkiesiliinan edestään, "rauhoittukaa, pikku rouva, ei se ole niin vaarallista." Ja hän taputti häntä lohduttavasti olkapäälle.
Selma puhkesi kyyneliin.
"Ei, ei," vastusti Mätta, ja hänen vanhat kasvonsa vääntyivät, "älkää itkekö, rouva rakas. Minä juoksen sisään ilmoittamaan kandidaatille."
"Ei, minä menen itse."
Selma kulki rappeutuneiden huoneiden lävitse, joiden ovet narisivat veltosti ja kuivasti. Isä asui talon toisessa päässä, missä hänellä oli erikoinen sisäänkäytävänsä, mutta Selma ei ollut uskaltanut mennä sitä tietä, sillä hän oli varmasti vakuutettu näkevänsä hänet kuolleena.
Suuressa salissa isän huoneen ulkopuolella seisoi Rikhard yksin uunin ääressä, missä takkavalkea loimusi.
"Oi Rikhard, Rikhard," sanoi Selma edes ajattelemattakaan ojentaa hänelle kättään, "luuletko, että hän kuolee?"
"Ei, sitä minä en luule, mutta ei koskaan voi olla aivan varma."
Selman koko ruumis vapisi, ja hän painoi nenäliinan kasvojaan vastaan.