Huolimatta siitä, että Selman käynnin syy oli huolestuttavaa laatua, oli tämä aika hänelle ihana. Hän oli tasaisella hyvällä tuulella, ja kun isän sairaus ei saanut mitään vaikeampaa käännettä, niin ei ollut huolehtimisenkaan syytä.
Ainoana palvelijana oli vanha Mätta, joka yksin hallitsi keittiötä ja ruoka-aittoja, ja suuressa talossa oli niin hiljaista, että keskellä valoisaakin päivää saattoi kuulla rottien nakertelua. Selman mielestä tässä rappeutuneessa talossa oli jotakin puoleensavetävää. Hän tunsi samaa ihastusta kuin rikkaan miehen lapsi joutuessaan kalliiden leikkikalujensa äärestä vanhaan rihkamakauppaan, missä itse saa tehdä löytöjä ja etsiä kaikenlaista esiin unohduksesta ja pölystä. Huoleton rauha näytti vallitsevan yksin hämähäkinverkoissakin, jotka koristivat nurkkia, ja tapetinriekaleissa, jotka riippuivat seinillä.
"Eikö tämä olekin rakas vanha harakanpesä?" saattoi hän sanoa serkulleen. Ja Rikhard myönsi hänen olevan oikeassa. Koko talo teki mustalaismaisen vaikutuksen, mikä miellytti heitä molempia, koska se oli kerrassaan tavallisuudesta eroavaa. Heistä tuntui ikäänkuin maailma ja aika olisivat pysähtyneet. Molemmat iloitsivat siitä, että heidän vanha tuttavallisuutensa oli palannut takaisin, vaikkei yhtä paljon riitojen samentamana kuin ennen.
Joka toinen päivä Selma kirjoitti miehelleen, ja yhtä usein hän sai kirjeitä, — haaveellisia rakkauskirjeitä pitkine otteineen tunnettujen kirjailijoiden teoksista. Mutta yhtä asiaa ei Selma koskaan maininnut, nimittäin serkkuaan.
Niin kauan kuin sairas oli huonommillaan, valvoivat Selma ja Rikhard vuorotellen, ja se joka ei ollut vahdissa toi aamukahvin toiselle. Se juotiin aina salissa vastasytytetyn takkavalkean ääressä, ja antoi aihetta paljoon pilaan ja nauruun, sillä Rikhard yritti olla "taloudellinen" ja "arvokas," ja jotakin meni aina kuitenkin päin mäntyyn; tai ainakin Selma sitä väitti, ja siten syntyi pientä naurunsekaista kinaa, jota Rikhard höysti loogillisilla todisteilla ja Selma pienillä paradokseilla. Tarjoilu oli kaikkea muuta kuin hienoa: karkeaa maalaisporsliinia, tinalusikoita ja pieni kiiltävä kahvipannu, jota kutsuttiin aivan tuttavallisesti "Petteriksi". Mutta kahvi oli hyvää ja höyryävää, takkavalkea räiskyi iloisesti, ja ilmassa oli jotain aamuvirkkua ja raikasta. Oivallinen toveruus vallitsi heidän kesken, ja Selma nimitti sitä nuorenmiehen elämäksi, mutta Rikhard sanoi nauraen: "Kyllä kai! Kuvittele sinä sellaista vain mielessäsi."
Kun Rikhard ei lukenut, koettivat he ensi aikoina yhdessä sisustaa salia tuomalla sinne kaikki liiat tavarat toisista huoneista. Se tuotti heille suurta huvia; he asettelivat ja muuttivat alituisesti, ja heidän täytyi nauraa lapsellisuudelleen, mutta hauskuus ei silti vähentynyt. Lopuksi he saavuttivat sen tuloksen, että sali oli nyt "läpeensä tyylikäs". Se ainakin oli totta, että he viihtyivät siellä, ja että se nyt näytti asutulta.
Kandidaatti kirjoitti usein morsiamelleen.
Eräänä iltana, kun Selma tuli sairashuoneesta, näytti Rikhard hänelle kolmea täyteen kirjoitettua arkkia.
"Katso miten pitkä," sanoi hän nauraen, "nyt olen kuvaillut tarkasti koko harakanpesän sekä sinutkin."
"Varjele, mitä kummaa sinä olet voinut keksiä, saadaksesi kokoon noin monta liuskaa?"