Selma ei sanonut enää mitään, vaan laski toisen käsivartensa pöydälle, toisen Rikhardin olkapäälle, kumartuessaan lukemaan. Rikhard oli yhä vielä jörö, mutta Selma ei ollut huomaavinaan sitä. Hänen käsivartensa nojasi varmasti ja lujasti Rikhardin olkapäähän, — kylmästi aivan kuin tämä olisi ollut kuollut kapine. Rikhard huomasi sen, ja se ilahdutti häntä. Tuo luja ote ilmaisi yhtä vähän arastelua kuin mielistelyä. Selmalle hän saattoi mielellään olla puukappale ja hänestä tuntui naurettavalta, että hänen mielestään siinä saattoi olla jotain miellyttävää.
Hänen olisi tehnyt mielensä sanoa, että Selma tuntui hänestä ikäänkuin sisarelta — mutta se olisi ollut typerää, ja siksi hän vaikeni.
Selma osoitti sormellaan kirjeen alkua. "Rakas Elvira," seisoi siinä.
"Kirjoitatko aina näin?" kysyi hän.
"Aina. Miksi sitä kysyt?"
"Vain uteliaisuudesta," vastasi Selma, mutta punastui. Hänen mielestään se kuului yksinkertaiselta ja kauniilta. Ja sitten se, että hän aina kirjoitti samalla tapaa! Siksi, että juuri se oli totta… Patruuna vaihteli tavallisesti päällekirjoitusta aivan loppumattomiin: "Armas kultani" tai "Kallis puolisoni" tai "Armas rakastettuni". Siinä ei ollut mitään mihin tarttua, ei mitään todellista. Ja sitten hän kirjoitti aina alle: "Sinun rakastettu Pålisi". Se oli sekä naurettavaa että harmillista. Oliko Selma koskaan sanonut rakastavansa häntä! Se oli sana, jota hän ei koskaan käyttänyt. Niin, tosiaankin, vihkimäkaavakkeessa se kyllä seisoi. Mutta silloin hän oli toistanut sen sieluttomasti kuin papukaija.
Selma silmäsi allekirjoitusta. "Sinun Rikhardisi," seisoi siinä. Ei mitään muuta.
Rikhard nauroi, sillä nyt hän oli jo leppynyt, ja he lukivat molemmat, päät vierekkäin. Oli selvää, että kirje huvitti Selmaa.
"Minä en koskaan ole tiennyt, että sinulla on niin oivallinen tyyli," sanoi hän kääntäessään lehteä.
"Minun täytyy kai panna parastani, minusta kun tulee kirjailija," vastasi Rikhard.