"Sinusta!" Selma työnsi häntä käsivarrellaan.
"Niin, omalla alallani — tietysti. Päästyäni sairashuoneista eroon ja kaikesta muusta sellaisesta sekä käytyäni ulkomailla rupean pitämään kansantajuisia luentoja. On niin monta kysymystä, joihin tahtoisin saada yleisön innostumaan."
"No, sepä on hauska, niin minäkin saan lukea mitä kirjoitat. Luuletko että minä voin ymmärtää niitä?"
"Luonnollisesti."
Selma hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä; sitten hän jatkoi lukemista. Koko kirje käsitteli vanhaa taloa, häntä itseään, jota Rikhard kuvaili kovin vilkkaasti, ja heidän elämäänsä maalla. Hänen tyylissään oli voimaa, joka vaikutti Selmaan. Mutta ei sanaakaan rakkautta tai sellaista.
"Hm," sanoi Selma hymähtäen, kun hän oli päässyt loppuun, ja suoristi itseään.
"Eikö se miellyttänyt?" Rikhard katseli häntä hieman veitikkamaisesti, aivan kuin hän olisi aavistanut hänen ajatuksensa.
"Kyllä se oli erinomaisen hauska. Mutta kirjoitatko aina näin?"
"Miten?"
"Näin," — Selma hapuili sanoja — "näin järkevästi."