"Minä tahtoisin vain mielelläni tietää jotakin hänestä. Isältä en koskaan ole voinut kysyä: hän alkaa heti itkeä."
"Tiedätkös, en muista hänestä muuta kuin suuren vaalean tukan ja hyvin suuret kädet, jotka pitivät minusta kiinni, kun hän otti minut polvelleen."
Selma katseli häntä ikäänkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä jotakin hyvin ihmeellistä. Rikhard huomasi sen ja hymyili hyväntahtoisesti, mutta ei sanonut mitään.
"Kun minä nyt kuljen näissä huoneissa ja liikuttelen kaikkia vanhoja huonekaluja ja esineitä," jatkoi Selma, "tulen niin uteliaaksi. Minusta tuntuu kuin tahtoisin kysyä jotakin kaikilta näiltä kaapeilta ja laatikoilta, ja minä tutkin kaikkea, mikä joutuu käsiini, aivan kuin utelias lapsi. Sitä en koskaan saisi tehdä, jos isä näkisi; hän tulisi aivan sairaaksi."
"No?" sanoi Rikhard hymyillen.
"Niin, — siitä ei minulla ole mitään iloa. Kaikki äidin oma näyttää niin vieraalta, ikäänkuin sekin olisi ollut kuollutta ja haudattua useita vuosia. Ja minusta tuntuu niin tyhjältä, — aivan kuin minulla ei äitiä olisi ollutkaan."
"Niin, tiedätkös mitä, ne joilla ei ole äitiä, kuvittelevat aina mielessään, että siinä olisi jotakin niin ihanaa, mutta sitä se ei lainkaan ole. Se on vain opittua — hm — romantiikkaa."
"Luuletko niin?" kysyi Selma viivytellen.
"Niin, siitä olen varma, ainakin monessa tapauksessa. Verisiteet eivät ole läheskään niin voimakkaita kuin otaksutaan. On niin paljon muuta, joka on voimakkaampaa. Mitä muuta esimerkiksi on äidin ja minun välillä, kuin että äiti on hemmotellut minua, niin että minulla on ollut enemmän vaivaa itsekasvatuksestani, kuin muuten olisi ollut. En minä voi hänen kanssaan keskustella siitä mikä minua huvittaa. Ei hän minua ymmärtäisi."
Selma näytti ajattelevalta.