Rikhard purskahti nauruun.
"Ei, nyt sinä todella olet liian naivi!"
"Niin, minä tiedän sen ja olen aina sitä ollut. Siinä juuri onnettomuus onkin."
Rikhard tuli yhtäkkiä totiseksi.
"Niin, siinä sinä voit olla oikeassa," sanoi Rikhard, "mutta asianlaita olisi voinut olla sama, vaikka äitisi olisi ollut elossa. Pensionissa opit kai kuitenkin yhtä ja toista?"
"Minä? En."
"Kyllä, tovereilta. Se on tavallista."
"Oi, ei siinä pensionissa," sanoi Selma vilkkaasti. "Olisitpa vain nähnyt rouva Stålin! Minä olen usein ajatellut häntä tultuani vanhemmaksi. Hän oli eronnut miehestään ja perustanut pensionin voidakseen itse kasvattaa tyttärensä. Hän ei koskaan ottanut vastaan yhdeksää vuotta vanhempia tyttöjä, mutta nämä saivat olla hänen hoidossaan niin kauan kuin vanhemmat halusivat. Hän vasta osasi pelottaa toisen ajatukset karkuun! Hän istutti meihin kauhun kaikkea sopimatonta kohtaan, niin että emme edes toverien kesken uskaltaneet lausua ainoatakaan sanaa, jota rouva Stål olisi voinut tuomita. Ilkeä hän ei ollut, mutta emme me myöskään pitäneet hänestä. Koko hänen olennossaan oli jotakin omituisen kylmää ja luonnotonta, jopa omaa tytärtäänkin kohtaan. Tuntui aina siltä kuin olisi nähnyt hänen suuret ruskeat silmänsä silloinkin kun hän ei ollut läsnä. Minä en koskaan ole nähnyt niin teräviä silmiä; tunsi olevansa aivan kuin ikkunalasia, ja tiedän, että jos joskus ajattelin jotakin … jotakin viatonta roskaa, rakkautta tai sellaista, mitä tytöt usein ajattelevat, niin punastuin korvia myöten, vaikka olisin ollut ypöyksin, niin, vaikkapa olisi ollut pimeää kuin säkissä."
Rikhard viivytteli hetken vastausta; hän oli asettanut toisen jalkansa polvelleen ja piti sitä kiinni, huolellisesti tarkastaen saapastaan, aivan kuin siinä olisi ollut jotakin erikoista.
"Sepä oli omituista," sanoi hän viimein, laskien jalkansa maahan, "sitä en koskaan olisi uskonut."