Rikhard katseli häntä hetken kysyvästi. Mutta sitten hän ymmärsi tarkoituksen, naurahti kuivasti ja kääntyi kirjansa puoleen.
Vähän ajan kuluttua seisoivat he molemmat isän luona, joka nyt ensi kertaa täysissä pukimissa istui isoisän tuolissa, kovin surullisena tyttären lähdön vuoksi.
Rikhard ja Selma seisoivat ikkunan ääressä. Selma näytti terveeltä ja reippaalta ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan ja somassa urheiluhatussaan.
Ikkunasta saattoi nähdä patruunan hääräävän vaunujen luona.
"Pål on luvannut, että saan korjauttaa väentuvan, huonoimman niistä — tietysti —" sanoi Selma kiireesti, painaen hatun lujemmalle päähän ja kiinnittäen sen neulalla, "mutta nyt tahtoisin niin mielelläni neuvotella kanssasi yhdestä ja toisesta asiasta, jotta siitä tulisi oikein terveellinen ja hyvä; heidän siunatut lapsensa menehtyvät aivan rohtumiin. Pål sanoo, että ne aina ovat sellaisia, mutta minä en voi sitä uskoa. Joka kerta kun menen sinne…"
"No, mitä sinä siellä teet?" kysyi Rikhard vihaisesti, mutta parran alla hätkähteli pidätetty hymy.
"Kun he ovat sairaita!…" Selma katseli häntä nuhtelevasti ja lensi tulipunaiseksi.
"Herra Jumala, nyt sinä olit aivan samanlainen kuin ennen vanhaan!" huudahti Rikhard nauraen, "tuon ilmeen tunnen niin hyvin. No, jatka nyt. Minä vain tahdoin kuulla mitä sanoisit."
"Äsh, olen koko ajan aikonut puhua siitä kanssasi, mutta olen ikäänkuin pelännyt."
"Pelännyt? Minua! Miksikä?"