"No niin," sanoi Selma painokkaasti ja nykäisi Akselia käsivarresta. Siten hänellä oli tapana tehdä, kun hänen koulutovereillaan oli jotakin sydämellään, jota heidän oli vaikea saada sanotuksi.
"Ah, neiti, olisipa minun sisareni edes hiukan teidän kaltaisenne!"
"Millainen hän on sitten?"
"Hän ei välitä mistään — ei yhtään mistään — ja minä olen niin kauhean yksinäinen!"
"Mutta teillähän on vaari."
"Hän on niin vanha."
"Ja onhan teillä serkkunikin, Rikhard."
"Ero on niin suuri. Hän on yliopistossa, minä tiskin ja nuuskalaatikon välissä."
"Ja sittenhän teillä on minut. Mitä se nyt oli? Kertokaa!"
Aksel vaikeni hetkeksi, Selma oli lausunut pari sanaa, jotka hänen täytyi toistaa itsekseen. Hänen äänensä oli muuttunut, kun hän vastasi; siinä oli jotakin pidätettyä.