"Niin, minun luullakseni mies ajan pitkään pitää vain sellaisesta naisesta, joka osaa pysyttää hänet välimatkan päässä."
Selma hymyili ivallisesti.
"Mutta sitähän ei vaimo koskaan voi!" huudahti Elvira melkein kauhistuneena, kääntyen selin Selmaan.
Selma puoleksi loikoi sohvalla; hän katseli vierastaan pitkään ja vakoillen ja samalla hiukan ilvehtivästi.
"Juuri sen hän tietää," sanoi Selma hiljaa, yhä samalla tavalla hymyillen.
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Minä tarkoitan, ettei olisi mikään konsti saada miestä uudelleen rakastumaan itseensä, — jos sinä sitä tarkoitat. Me emme tunne heitä ennenkuin joudumme naimisiin, mutta sitten me pakostakin sen opimme. Luullakseni minä olen sen jo oppinut."
"Minä myönnän, etten ymmärrä Rikhardia," sanoi Elvira kylmästi kuumentaen rihveliä kynttilässä kähertääkseen sillä tukkaansa. Selman äänen sävyssä oli jotakin, josta hän ei pitänyt.
"No, niin tutki häntä, on jo aikakin. Opi ymmärtämään häntä — tarkoitan hänen pyrkimyksiään ja kaikkia harrastuksiaan — saatpa nähdä miten hauskaa se sinusta on, miten paljon opit koettaessasi seurata hänen töitään. Mutta ennen kaikkea, koeta olla hieman kylmä … vain pikkuriikkisen, niinkuin voi olla kun pitää oikein paljon jostakin."
Selma pani päänsä vinoon ja hakkasi ratsastuspiiskansa kärjellä mattoa. Häneen oli tullut jotakin hillittyä, mutta samalla pehmeää ja veitikkamaista, ehkä myös hiukan surullista.