"Pyhä yksinkertaisuus! Ja sillä sinä luulet voivasi hänet vangita? No, sinä olet itse rakastunut häneen, ja se on hyvä sinulle. Toiselta puolen se vaikeuttaa asiaa, mutta toiselta puolen tekee se sen niin äärettömän helpoksi." — Selma asetti kasvonsa Elviran pään tasalle ja katseli häntä peilistä. — "Jos nyt nuo kasvot näyttäisivät reippailta ja iloisilta, olisivat ne oikein ihastuttavat, mutta kun ne itkeä tillittävät — hyi!"
Elvirakin katsoi peiliin.
Kun Selma hymyili tuolla tavalla, niin että tasaiset valkeat hampaat loistivat, niin ei mitään sen reippaampaa voinut ajatellakaan. Oli mahdoton enää pitää häntä rumana — ei edes nainen voinut sitä tehdä.
Pikku rouva taivutti itseään taaksepäin ja kietoi käsivartensa rippi-isän kaulan ympärille, mutta tämä irrottautui nauraen: eivät kaikki rippi-isät halua, että heitä hyväillään.
Selma seisoi hetken ääneti. Hänestä tuntui kuin hän pitäisi kädessään Rikhardin luonteen avaimia ja kaiken sen, minkä hän oli huomannut koko tarkkanäköisyydellään — kaiken sen mitä hän oli rakastanut ylen määrin siksi, että se oli ikäänkuin hänen yksin, kaiken sen minkä hän oli tahtonut kätkeä arvokkaimpana omaisuutenaan — sen hän tahtoi nyt antaa toisen käsiin. Kaikki, kaikki! sillä ei saanut olla mitään puolinaista.
"Elvira," sanoi Selma, ääni kuului vakavalta, ja sanat tulivat hyvin hiljaa, "väliin hän mielestäsi on kiusoittunut ja hermostunut. Se suututtaa sinua. Mutta etkö ole koskaan ajatellut, että se hänelle voi olla heikkouden hetki, jolloin kaikki hänestä näyttää hedelmättömältä ja pimeältä? Etkö ole koskaan ajatellut, että juuri silloin hän sinua parhaiten tarvitsee? … ei sinun sanojasi tai lohdutustasi, ainoastaan rauhaa ja sitten sitä tietoisuutta, että sinä häntä ymmärrät. Hänen täytyy voida tuntea, ettet sinä koskaan menetä rohkeuttasi, siksi että ajattelet hänestä hyvää, vaikkapa hän itsekin epäilisi."
Elvira nojasi päätään käsiinsä ja vaikeni. Hänen mieleensä nousi jotakin soimauksen tapaista — aavistus, joka sanoi hänelle, ettei hän vielä rakastanut niin täydellisesti kuin hän olisi voinut. Vaistomaisesti hän nyökäytti päätään hitaasti.
"Nyt se on sovittu," sanoi Selma reippaasti, samalla kun hän koetti voittaa sen tuskan, jonka yksin toivokin, että hänen yrityksensä voisi onnistua, tuotti hänelle, "ei kyyneleitä, ei kohtauksia enää, ja sitten sinä joskus heität syrjään tuon siunatun persialaisen koruompelusi. On kai muutakin maailmassa, mihin naisen huomio voi kiintyä. Eikö sinua huvita meidän oma aikamme ja kaikki sen pyrkimykset? Lapsi, sinä tahdot kai kerran oppia ymmärtämään omaa poikaasi! Kuinka voit sitä tehdä, jos pysyt kaikelle vieraana ja syvennyt vain villalankakeriisi?"
Selma vaikeni hetkeksi.
"Elvira, mikä suuri onni siinä mahtaakaan piillä, kun omistaa pojan," sanoi Selma yhtäkkiä.