"Sinä!" sanoi Elvira nopeasti kääntyen ympäri, "ajatteletko sinä joskus sellaista? Toivoisitko todellakin, että sinulla olisi lapsi?"
"Minäkö! En, Jumala varjelkoon! En minä sitä tarkoittanut. Sanoin sen noin vain ylimalkaan. Sinähän esimerkiksi pidät niin paljon Rikhardista, ja siksi ajattelen, että sinulle pitäisi sen ajatuksen olla ihmeellinen, että hänen persoonallisuutensa menee ikäänkuin perintönä, että kaikki mihin hänessä olet pannut arvoa, kasvaa uudelleen ja tulee esille piirre piirteeltä. Minä vain ajattelen, miten mahdat iloita jokaisesta uudesta yhtäläisyydestä, jonka havaitset. Onhan vielä vikojakin, joista oppii pitämään, ja minä kuvittelen mielessäni, että joskin sinä kuritat lasta niiden johdosta, niin et voi kuitenkaan olla hiukan iloitsemattakaan siitä, että nekin ovat samallaiset." — Selma katsoi puutarhaan, hänelle ominainen sisäänpäinkääntynyt ilme silmissä.
Elvira oli vaipunut mietteihinsä.
"Selma, oletko koskaan … oletko koskaan pitänyt jostakusta?"
Kysymys herätti Selman.
"Minäkö! Kuinka voit ajatella sellaista?"
Molemmat vaikenivat hetkeksi, Elviran katsellessa itseään peilistä ja sirotellessa hiukan puuteria tukkaansa, jotteivät kiharat suoristuisi.
"Minä luulen, että sinusta olisi voinut tulla erinomainen vaimo," sanoi
Elvira viimein.
"Oh, se riippuu asianhaaroista," sanoi Selma välinpitämättömästi, "jos olisin joutunut naimisiin kunnianhimoisen miehen kanssa, olisin luultavasti ollut hänelle hyväksi avuksi — olisin kiihoittanut häntä, tehnyt työtä hänen tähtensä, mutta nyt" — hän teki liikkeen kädellään, ikäänkuin hän olisi kadottanut jotakin — "nyt olen minä aivan arvoton."
"Oi, älä sano sitä."