"Tyhmyyksiä!"
"Mutta sehän on aivan luonnollista," sanoi Rikhard heittäytyen tuoliin, joka oli pöydän luona. "Joko on ollut rakastunut tai on sitä parasta aikaa, ja ellei niin ole … niin tulee ainakin rakastumaan. Sillä ei ole yhtäkään ihmistä, joka ei kerran ole ollut rakastunut."
"Hyi, sehän on äitelää," huudahti Selma irvistäen.
Rikhard nauroi hiukan kyynillisesti, mutta ei epämiellyttävästi. Tällainen nauru teki suun leveäksi, mutta päästi samalla ohuet punaiset huulet ja terveet hampaat oikeuksiinsa. Rikhard Berg ei ollut koskaan niin edukseen kuin hymyillessään, mutta hän hymyili harvoin.
"Oletko sinä aina noin varovainen?" kysyi hän ja tarkasteli Selmaa uteliaasti. Nämä kaksi varovaista olentoa olivat tottuneet puhelemaan keskenään kaikesta.
"Aina ja kaikessa."
"Mutta eikö se tunnu hirveältä pakolta?"
"Luonnollisesti. Mutta minä olen päättänyt, ettei heillä saa olla vähintäkään moitteen syytä. Sinun ei tarvitse muuta kuin tarkastaa tallirenkiäni. Etkö ole kiinnittänyt huomiota häneen?"
Selman huulilla karehti tuskin huomattava hymy.
"Kyllä. Silmät kuin lehmällä, nenä kuin nyrkki, ja suu joka ulettuu toisesta korvasta toiseen ja joka vielä lisäksi vetäytyy vinoon toiselle korvalle. Se on kieltämättä kaunis tyyppi."