"No?" sanoi Selma voitonriemulla suljettuaan oven heidän perässään. Hän tunsi itsensä todella ylpeäksi. "Mustan Prinssin" jälkeen oli tämä parasta, mitä hän omisti.
Rikhard katseli ympärilleen.
"Ajatteleppas että tämä oli vain jonkinlainen säly- ja roskahuone, kun minä tulin tänne," sanoi Selma lämpimällä äänellä, "ja minä olen vähitellen tehnyt siitä sen mikä se on. Täällä ei käy kukaan muu kuin minä, minä siivoankin sen itse."
Huone oli suuri, kaksi ikkunaa, vain yksi ovi ja hyvin paksut seinät. Huonekalut olivat tummaa kiillottamatonta tammea, päällystetyt tummanvihreällä sametilla. Kaikki paksuista ikkunaverhoista alkaen pehmeihin mattoihin asti huokui hiljaisuutta ja rauhaa. Huone saattoi todella herättää kateutta kirjatoukan mielessä.
Keskellä lattiaa oli iso pöytä, kukkurallaan kirjoja ja salkkuja, ympärillä kolme tai neljä tuolia sangen huolettomassa järjestyksessä. Seinillä kirjakaappeja ja reippaasti tehtyjä piirustuksia, kaikki esittäen hevosten ja koirien päitä. Katosta riippui raskas bronssilamppu, joka usein sai olla käytännössä, sillä nytkin, kirkkaassa aamuvalaistuksessa, näytti huone hämärältä ja synkältä.
"No?" toisti Selma kun serkku ei sanonut mitään.
"Kas vaan, ettet koskaan ole tätä minulle näyttänyt!"
"Tämähän on ollut koko ajan käyttämättä, ja sitä paitsi… Minä olen harvoin täällä, paitsi silloin kun tahdon olla yksin. Pelkään totuttaa ihmisiä tähän huoneeseen; täällä on niin hauska, että jos he vain pääsisivät makuun, niin pelkään etteivät koskaan lähtisi pois." Selma katseli Rikhardia veitikkamaisesti.
"Eikö miehesi käy täällä?"
"Ei koskaan. Hänestä täällä on liian hiljaista ja synkkää."