Ja niin hän meni.
Kun Elvira astui sisään, avasi Selma viinipulloja, rauhallisesti ja reippaasti kuten tavallisesti, — hänessä oli jotakin, mikä muistutti hallaista aamua.
Elviran tukka oli kähäröity ja puuteroitu. Hän näytti harvinaisen sievältä sinä aamuna.
"Miten juhlallista, oikein suurenmoista!" huudahti hän katsellen pöytää. Hänessä oli jotakin niin nuorta, pehmeää ja lämmintä, ja kun hän suuteli Selmaa, ei tämä voinut olla silittämättä hänen tukkaansa, kuten lapsen ainakin. Elvira puolestaan loi häneen niin ihailevaa kiintymystä ilmasevan katseen, että Selman tavallinen jäykkyys suli; hän painoi nuoren rouvan rintaansa vasten.
"Sinä olet herttainen pikku tyttö," sanoi hän iloisesti.
Hänen naurunsa oli hiukan itkunsekainen, mutta sitä ei Elvira voinut huomata, sillä hänen kasvonsa olivat painuneet Selman olkapäätä vasten.
"Mene nyt hakemaan miestäsi; hän on puutarhassa. On jo aika syödä aamiaista, ja minä käyn huutamassa Pålia," sanoi Selma päästäen hänet irti.
"Kyllä, mutta eikö hän sinunkin mielestäsi kernaasti olisi voinut ottaa minua mukaansa ulkomaille?" kuiskasi Elvira katsomatta ylös, sillä hänen silmänsä kyyneltyivät, "pyydä sinä niin hän suostuu."
"Ei, hänellä ei ole siihen varaa. Ja sitäpaitsi on parasta niinkuin on."
Selman ääni oli kylmä, ja Elvira kävi nyrpeäksi, kun hän ei saanut kannatusta. Hän pörrötti otsatukkansa ja meni hakemaan Rikhardia.