Puoli tuntia myöhemmin seisoivat patruuna ja Selma portailla vilkuttaen vaunuille, jotka pyörivät pois.
"Sinusta tulee tuntumaan nyt tyhjältä, pikku vaimo," sanoi patruuna ystävällisesti, kun he menivät jälleen sisään.
"Sellaistahan se on aina ensi aikoina," vastasi Selma välinpitämättömällä äänellä, ottaen avaimen hyllyltä ja mennen omaan huoneeseensa; patruuna jatkoi matkaa portaita ylös.
Selma ei ollut käynyt työhuoneessaan näytettyään sitä Rikhardille, ja viime aikoina hän oli yleensä harvoin käynyt siellä, sillä opinnot olivat saaneet jäädä oman onnensa nojaan. Koko tämä kesä oli ollut yhtä ainoaa aurinkoista päivää. Ja nyt oli äkkiä pimentynyt.
Hän astui pehmeiden mattojen yli pöydän luo. Hän aikoi järjestää sen voidakseen tehdä hiukan työtä, mutta ei voinut koskea papereihin eikä kirjoihin. Rintaan nousi tukehduttava paino, ja hän avasi pari puseronnappia saadakseen ilmaa. Sekään ei auttanut.
Kyyneliä? Ei, kyyneliä ei hänellä ollut. — Tuolla he olivat seisoneet portailla, vaihtaneet pari tyhjää lausetta. Sellainenko muisto heille jäisi toisistansa? — Hän tunsi olevansa koditon, vieras, hämmennyksissä. Kaikki tuntui äkkiä niin päämäärättömältä ja tyhjältä. Miten hän voisi sitä kestää? Miten, miten?
Hän meni saliin. Koko asunto oli kuollut. Yksinäisyys ikäänkuin laskeutui näihin komeihin huoneisiin kuten pöly asumattomassa talossa, — laskeutui tyhjyydestä, siltä ainakin tuntui, keskeytymättä, keskellä autiota hiljaisuutta.
Ei koskaan, ei koskaan enää elämä kulkisi entisiä latujaan!
Selma oli vajonnut sohvalle ja painoi otsansa yhteenpuristettuja käsiään vasten, jotka lepäsivät tyynyllä.
Kaikki hänen ajatuksensa olivat enemmän tai vähemmän kiintyneet Rikhardiin. Ei ollut vähintäkään aikaa ollut mietiskelyyn eikä epäröimiseen. Päästä häntä lähemmäksi, se oli päämääränä, voittaa hänen suosionsa palkkana. Selma oli kulkenut silmät suljettuina ja luullut tiedonjanon ohjanneen häntä, ja elämä oli tuntunut niin ihmeen rikkaalta.