Nyt se oli lopussa. Hän saisi kerätä köyhät ryysynsä ja mennä matkoihinsa. Hän oli elänyt varkauden varassa, hän — joka oli tahtonut olla rehellinen! Itsepetosta se oli ollut. Oh!
Hän päästi pitkän, ähkyvän huoahduksen.
Mutta sitten katkeruus pääsi vallalle — suuttumus sen johdosta, että salli mielensä lannistua vähimmästäkin asiasta, vaikka omistikin kaiken sen, mitä muut tavoittelivat: rahaa, vapauden, vallan. Eikö se ollut raukkamaista!
Selma hypähti kiivaasti istualleen ja heitti päänsä sohvan selustaa vasten.
Pois tämä haikea mieliala, pois, pois! Ei muuta tarvittu kuin pudistaa se päältään.
Mutta samassa taistelu leimahti uudelleen, sillä hänessä oli jotakin mikä oli häntä itseään voimakkaampi. Se pelästytti ja ajoi takaa, viekotteli ja hyväili, se ei antanut tilaa ajatuksille, ainoastaan tälle yhdelle ja ainoalle. — Selma piteli korviaan, mutta se kasvoi siitä huolimatta; se kirkui, riemuitsi, valitti, rukoili; se esiintyi kaikissa äänilajeissa, kaikissa eri värähdyksissä; ja keskittyi vain yhteen ainoaan: siihen, josta Selma tahtoi vapautua! Hän taisteli sitä vastaan ja torjui sen väkivallalla luotaan; moninkertaisesti voimakkaampana se palasi takaisin.
Oliko hän sitten niin heikko, ettei hän voinut riistää sitä sydämestään!
Heikkouden sijalle nousi sitten tuska, joka repi häntä kynsin hampain. Hänen itseluottamuksensa oli kadonnut, hän taisteli itseään vastaan, ja tuskanhiki värisytti hänen ruumistaan.
Mutta hän ei voinut antaa myöten! Ellei paljas tahto riittänyt, niin olihan muitakin keinoja: uudet olosuhteet, uusi ympäristö, matkat ja huvitukset.
Hän nousi nopeasti ja meni miehensä huoneeseen. Tämä makasi sohvalla lukien sanomalehteä, se on: hän nukkui. Selman naristaessa ovea hän heräsi ja nosti sanomalehtensä ylös, joka nukkuessa oli liukunut lattialle.