"Pål, minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin," alotti Selma sen suuremmitta valmisteluitta istuutuen tuolille sohvan viereen.
Patruuna katsahti häneen ilonsekaisella kauhulla. Mitähän hän saattoi haluta?
Selman silmissä väikkyi hetken aikaa valpas ilme, mutta se katosi heti. Epäilisiköhän hän ehkä? Jotakin kai — mutta ei oikeaa. Mitäpä muuta kuin naisen oikku.
"Minä tahtoisin jotakin niin hirveän mielelläni," sanoi Selma hiljaa kumartuen alas ja tukien kyynärpäitään polvia vasten sormien hajamielisesti pujottautuessa toisiinsa ja taas irtaantuessa.
Hän vaikeni ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut jatkaa.
Patruuna kuvitteli mielessään kaikkein mahdottomimpia asioita, mutta hänkin oli vaiti. Vaikka hän pelkäsi Selman ehdotusta, toivoi hän hänen jatkavan puhettaan, sillä hänen äänessään oli jotakin joka…
"Niin, sinusta se tietysti tuntuu kovin lapselliselta, mutta minä olen nyt kerran saanut sen päähäni." Ääni ei tuntunut lainkaan Selman omalta, niin pehmeä se oli. Patruuna olisi tahtonut vetää hänet luokseen, hyväillä häntä, jokeltaa hänen kanssaan, mutta hän tunsi epämääräistä pelkoa. Varmaan hän halusi jotakin aivan mahdotonta, koska hän pyysi! Epävarmuus poltti ja kiihotti. Patruuna oli aivan vakuutettu siitä, että Selma pyytäisi jotakin, johon hänen täytyisi antaa kieltävä vastaus, mutta miten hän olisikaan halunnut suostua saadakseen nähdä hänen loistavan hartaan kiitollisuutensa. Mitähän se saattoi olla?
Hänen ääneensä tuli jotakin pidätettyä hänen puhuessaan; hän vilkaisi sanomalehteen, ja Selman mielestä patruuna oli melkein miellyttävä.
"Mitä sinä niin hartaasti toivoisit?" kysyi hän.
"Niin, näetkös, kaikki tuntuu nyt niin tyhjältä Elviran ja Rikhardin mentyä…"