"Mutta rakas lapsi, ajattelehan, että…"
"Oi, Pål, ei se ole lainkaan vaikeata. Minä pidän huolta kaikesta, sillä minä en malta odottaa, olen saanut niin hirveän halun. Sinun täytyy luvata."
Selma nauroi yhä hermostuneemmin, koetti näyttää iloiselta ja ravisti patruunaa olkapäistä.
"Niin, mutta…"
"Ei, ei mitään muttaa, lupaa vaan!" huusi Selma.
"Mutta ajattelehan, että…"
"Että sinä et voi sanoa muuta kuin lupaan!" Selma nauroi ääneensä ja löi molemmat käsivartensa silmänräpäykseksi patruunan kaulaan. Niin iloisena ja vallattomana ei patruuna muistaakseen koskaan ollut nähnyt häntä, tuumi hän.
"Lupaan," sanoi hän ja katseli Selmaa rakastunein silmäyksin.
Seuraavana päivänä he läksivät pikajunalla matkaan.
Erikoisella juhlallisuudella Selma astui ensimäistä kertaa Kansallismuseon leveitä portaita ylös. Hän ihaili taidetta jonkinlaisella epäkriitillisellä ihastuksella, ja tämä oli hänestä kuin temppeli.