Skånesta käsin hän oli käynyt kaikissa Kööpenhaminan museoissa, missä kaikki tuntui aivan tutulta, mutta tämä oli jotakin ihan uutta.
Häntä ihmetytti, että patruuna saattoi kuljeskella niin välinpitämättömänä ja tömistellä tavalliseen rauhalliseen tapaansa suuria leveitä maalaisherran jalkojaan, jotka aina painuivat kantapäät edellä maahan, ja vasta pyörähtävällä liikkeellä antoivat varpaiden seurata jäljessä. Siinä ei ollut vähintäkään joustavuutta, vaan mammutin kömpelyyttä.
"Katsohan, tuossa on Loke ja Sigyn!" huudahti Selma vetäen patruunaa käsivarresta, ja hän tunsi syvää pettymystä kun tämä tuijotti taulua aivan sieluttomin ilmein; useimmat taulut Selma tunsi valokuvista, hän oli näkevinään täällä vain vanhoja tuttuja eikä tarvinnut luetteloa juuri nimeksikään. Hän veti kätensä pois patruunan kainalosta, sillä tuntuipa siltä kuin hän ei olisi edes tiennyt mistä oli kysymys, ja sitten he astuivat seuraavaan saliin.
"Kas tuolla on Wickenberg!" huudahti Selma, "ajatteles, että tämä on ensimäinen hänen tauluistaan, jonka näen!"
Hän vaikeni äkkiä ja antoi käsivartensa laskeutua veltosti alas. Sitten hän astui pari askelta sivulle ja pysähtyi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet tauluun, joka riippui korkealla katonrajassa.
Mies mustassa sametissa, loikoen kuolleena lattialla, kasvot ylhäältä päin nähtyinä, lyhennyssuhteessa.
"Rikhard!" Selma säpsähti. Siinä oli hänen kaareva nenänsä, hänen musta tukkansa, vieläkin enemmän: — hänen taistelunhaluinen luonteensa, valettu vihreänkalpein piirtein.
Tämä taulu oli Selmasta kuin sfinksi, joka vaikutti häneen salaisella voimallaan.
Sitten hän avasi käsikirjansa saadakseen selitystä. "Epilogi," seisoi siinä. Taulun tuli puhua itse puolestansa.
Niin, jokainen yksityiskohta kertoi jotakin. Pöytäliina, jonka kuollut kaatuessaan oli miltei vetänyt perässään; medaljongi ketjuineen; ruusut, joiden lehdet olivat karisseet ja siroittuneet yltympäri, — ja vihdoin hänen taittunut miekkansa: viimeinen, joka petti hänen toiveensa.