Selma sepitti mielikuvituksessaan kokonaisen tarinan; taulu kuvasi vain epilogia. Hän näki kohtauksen kohtauksen jälkeen, kaikki oli niin elävän todellista. Aurinko paistoi ja ilma oli lämmin, ruoho oli tasaista kuin sametti. Suihkulähde syöksyi korkealta, kaareillen joka puolelle, kimallellen auringossa ja pudoten loiskien tyyneen altaaseen. Puiden lomissa kahisivat silkit ja lehtimajasta kuului naurua…
Selma säpsähti.
"Onko se sinusta kaunis?" kysyi patruuna.
"Ei."
Kun Selma ei sanonut sen enempää, astui patruuna metsänneidon luo, jonka ihailuun hän ominpäin vajosi.
Ajatuksissaan Selma seurasi jälleen kertomusta, jota taulu esitti. Nyt oltiin salissa, — tumma laudoitus seinillä ja pöytä hopeineen ja hiottuine kristalleineen; säkenöivää viiniä mieliä kohottamassa ja kauniita kasteen kostuttamia ruusuja. Sitten syttyi riita … riita naisesta. Nuorukainen, joka makasi tässä jäykkänä ja kylmänä, oli hyljeksitty. Kaikki olivat paenneet raukkamaisesti tai vahingoniloisina … jättäen hänet yksin.
Kaikkea rumaa, synkkää — minkä kuolema vieläkin synkensi — eikö hänen juuri sitä olisi pitänyt rakastaa, tuon naisen? Eikö juuri se ollut vaatinut rakkautta ja aurinkoa! Tuo kiivas viha — joka oli kivettynyt noihin synkkiin piirteisiin — miksei se ollut muuttunut lempeydeksi ja lämmöksi! Tuo kylmä nainen ei ollut ymmärtänyt, ettei koko maailman onni merkinnyt mitään tähän verrattuna…
Lopuksi Selmasta tuntui kuin hän itse olisi siinä seisonut, — ei itkien, surren, vaan mykkänä, toivottoman epätoivoisena siksi että hän oli jäänyt onnesta osattomaksi, ja että nyt oli liian myöhäistä. Hän olisi voinut heittäytyä matolle kukkien joukkoon, väännellä käsiään, jotta jäsenet olisivat naksahdelleet ja tuijottaa … kyyneleittä tuijottaa näihin kasvoihin.
"Minusta se on ruma," sanoi patruuna, joka oli palannut takaisin.
"Hyvä Jumala, niin se onkin: — ruma se on," sanot Selma, havahtuen väristen ja kääntyen selin. Hän oli kalmankalpea ja pyyhki nenäliinallaan otsaansa.