"Miten voi tulla maalanneeksi jotakin sellaista!" huomautti patruuna.
"Niin, se on merkillistä," vastasi Selma raskaasti astuen eteenpäin. Nuo kasvot seurasivat häntä, — uhmaillen, kuten hänen kapinallinen mielensäkin, syyttäen kuten sekin, — vielä sittenkin kun kaikki oli lopussa.
Hän kuljeskeli ympäri umpimähkään; mikään ei kiinnittänyt enää hänen mieltään. Pienen sivuhuoneen ovelle hän pysähtyi kuitenkin, mutta tällä kertaa ei taideteos kiinnittänyt hänen huomiotaan, vaan palanen todellisuutta.
Siellä hääräili kaksi taiteilijaa aivan omin päin; Kansallismuseo oli melkein tyhjä sinä päivänä. Siellä oli nuori mies ja nuori tyttö. Kumpikaan heistä ei kiinnittänyt huomiotaan Selmaan, he kun olivat antautuneet vilkkaaseen keskusteluun.
Nuorukainen kopioi parasta aikaa taulua. Kauempana seisoi tytön maalausteline, mutta hän oli noussut työnsä äärestä ja mennyt toisen luo. Nähtävästi he olivat joutuneet kiistaan juuri sen johdosta.
Nuorukaisella oli vanha maalipilkkuinen takki, untuvainen parta ja suruttomat kasvot.
Tyttö ei ollut kaunis, mutta hänellä oli sievä vartalo. Puku oli halpaa kangasta, mutta tyylikäs, ja se puki häntä. Hän puhui nopeasti ja hiljaa laulavalla äänellä, piti palettia toisessa ja pensseliä toisessa kädessään. Nuorukainen kuunteli hänen puhettaan hymyillen: oli selvää että hän laski leikkiä toisen huomautusten johdosta. Mutta tyttö oli liian urhoollinen ollakseen siitä millänsäkään. Hän nauroi hänen mukanaan, mutta jatkoi yhä puhettaan, innokkaasti osoitellen pensselinvarrellaan; kun hän oli päässyt loppuväitteeseensä, löi hän reippaasti pensselillään ilmaan ikäänkuin tahtipuikolla, katsoi vallattomasti vedoten nuorukaiseen ja palasi jälleen työnsä ääreen. Nuorukainen katsoi hänen jälkeensä hänen astuessaan lattian yli vallattoman kevyesti lanteitaan kiikuttaen. Sitten hän otti rievun värilaatikostaan ja pyyhki päättäväisesti jotakin pois taulustaan.
Selma olisi voinut nauraa ääneen tälle pienelle kohtaukselle, jota hän oli salaa katsellut, ja tämä pieni palanen tuoretta todellista elämää karkotti hetkeksi tukahduttavan painon, joka oli laskeutunut hänen mieleensä. Mutta kun hän näki näiden kahden syventyvän työhönsä niin vakavasti kuin olisi ollut kysymys elämästä tai leipäpalasta, tunsi hän katkeraa kateutta, jota hän ei voinut kestää. Kauan sitten haudatut tulevaisuudensuunnitelmat heräsivät ja rupesivat jälleen kummittelemaan hänen mielessään.
"Mennään kernaammin tuonnepäin," sanoi hän patruunalle, joka velvollisuudentunnosta seisoi ikävystyneenä taulun edessä.
He kääntyivät ympäri ja kuljeskelivat jälleen huoneesta huoneeseen. Mutta itse taulut eivät voineet enää Selman mielenkiintoa kahlehtia; hän kulki ajatellen kaikkia niitä, jotka olivat eläneet ja kuolleet jättäen jälkeensä ajatuksen, elämäntyön, jäljen. Yksinpä työmieskin, joka oli asettanut paikoilleen lattialaudat… Mutta hän itse? Elää joutilaana ja kuolla — siinä hänen elämänsä. Ei mitään pysyväistä, oli sitten elämä pitkä tai lyhyt. Elää joutilaana ja kuolla — rauhallisesti ja välinpitämättömästi.