Hän ajatteli tuota tyttöä sivuhuoneessa; köyhä, mutta vapaa harrastuksineen. — Ja hän itse, — eikö hän omistanut juuri sitä mitä muut pyrkimyksillään tavoittelevat? — rahaa… Rahaa? — mikä köyhä sana! Rahaa, mutta ei mitään harrastuksia. Ei, taistella elämän kanssa, tapella leivästä, se oli elämistä…
Selma pyyhkäisi hitaasti otsaansa.
Elää joutilaana ja kuolla, sehän oli hänen velvollisuutensa.
Hän hätkähti, sillä hän sattui katsomaan sivulleen, ja hänen katseensa osui keskikokoiseen tauluun, joka riippui keskellä seinää erinomaisessa valaistuksessa. Se oli vanha tuttu. Mutta hän ei ollut odottanut löytävänsä sitä täältä. Hän luuli että se oli jäänyt ulkomaille.
Vanhat muistot syöksyivät myrskyisen meren kaltaisina esiin. Menneisyys ja nykyisyys suli yhteen, hän kadotti kaiken jalansijan ja tempautui mukaan.
Se oli sama taulu, mutta kuitenkin niin erilainen kuin kova väritön jäljennös, jota hän sillä kertaa oli ihaillut.
Taulu vaikutti kaksinkertaisella voimalla hänen muistojensa taustaa vasten; hän pysähtyi hämmästyneenä ja katseli sanattomana.
Kuu kuvastui veteen, ja kaukana erottautuivat tumman raunion ääriviivat. Vierivät aallot kohosivat hitaasti, työntyivät esiin hyväilevästi loiskien, vaipuivat alas raskaasti huoahtaen, mutta palasivat aina takaisin pitkin, rauhoittavin hyrskyin. Meren vihreät varjot luisuivat pimeinä syvyyden yli, vivahteleva välke leikitteli laineiden harjalla, ja läpikuultavissa aaltoverhoissaan uneksivat merenneitoset kuunnellen ahdin soittoa.
Yksi heistä oli muita kauniimpi. Pää käsivarren varassa hän lepäsi pitkällään keinuvalla vuoteellaan. Hänen katseensa oli kääntynyt taivasta kohden, josta kuu pilkotti ohuen pilven lomasta, valaisten hänen pehmeitä piirteitään. Tämä katse, joka oli uneksiva kuin naisen, viaton kuin lapsen, näytti yhdeltä ainoalta pitkältä kysymykseltä.
Selman aivoissa soi ikäänkuin unohtunut sävel … joka saattaa mielen liikutetuksi, heltyneeksi … niin kaukaisena, mutta silti puhtaana! Oi Jumala, silloin hän oli vielä lapsi. Ja nyt, nyt…!