"Jonkun, joka voisi auttaa, kuten parooni teidän enoanne."
Aksel oli vaiti. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen sydämessään. Entäs jos niin kävisi! Silloin Selma matkustaisi pois — hän pääsisi ehkä eteenpäin — ja hän itse, hän jäisi yksin jäljelle.
"Ajatelkaa jos tekin tulisitte maalariksi, jos meistä tulisi toverit!"
Selman huudahdus tuli äkisti ja reippaasti. Se oli kuin tuulenpuuska, joka äkkiä repi esiin kaikki Akselin romaani-ihanteet, jotta ne alkoivat kierrellä hänen päässään — ilmalinnoja ja kangastuksia — kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Selman toveriksi!… Hän näki hänet jälleen taaksepäin nojautuneena tuolin selkänojaa vasten, kasvot täydessä valaistuksessa… Selma toverina ja vapaus … vapaus!
Akselin täytyi hetkeksi pysähtyä.
"Mikäs nyt?"
"Hyvä Jumala — niin, niin," sanoi hän vetäen syvältä henkeään.
Ja niin he jatkoivat matkaa. Mutta heidän ajatuksensa olivat poikenneet uudelle ladulle. Pelkkiä tulevaisuuden unelmia, puoleksi leikkiä, puoleksi totta. He olivat yhtäkkiä saaneet yhteisiä harrastuksia, yhteisiä menestyksentoiveita ja yhteisiä vihollisia. Ja siksi he eivät ajatelleet sadetta eikä teitä, vaan kulkivat hyvän matkaa veräjän ohi, josta heidän olisi pitänyt poiketa pappilaa kohti.
Heidän oli pakko kääntyä takaisin.
Aksel huoahti syvään, kun he seisoivat veräjällä, nyt oli enää vain pari askelta jäljellä, sitten heidän tuli erota.