Löydettyään korkin ja lyötyään sen takaisin pulloon hän istuutui kiikkutuoliin, niin että hän saattoi nähdä Selman. Mielenliikutuksesta oli hänen poskipäilleen levinnyt tumma puna, mikä teki miltei maalatun vaikutuksen. Patruunan mielestä Selma oli kaunis. Tuo tuoreus, joka…
Selma sen sijaan ajatteli, ettei mikään ollut epämiellyttävämpää kuin nähdä nuoruuden intohimojen kummittelevan vanhoilla kasvoilla.
"Sinä olet vilustunut, tule, minä lämmitän sinua," sanoi patruuna levittäen käsivartensa ja pidellen sirosti sikaria etu- ja keskisormen välissä.
"Minä aioin juuri sanoa sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin, ei ole sitova naiseksi tultuani."
"Mitä lorua tuokin on!"
"Minä en saata sen kauemmin — ymmärrätkö — kaikki on lopussa."
"Oletko hullu! Mitä päähänpistoja nuo ovat?" Patruuna oli noussut tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.
"Eivät ne ole päähänpistoja," sanoi Selma nojautuen ikkunapieleen ja työntäen jalat hiukan eteenpäin, jotta hän ei väsyisi pitkästä seisomisesta, "se on tullut hitaasti, askel askeleelta, ja se on tarvinnut useita vuosia selvitäkseen minulle. Ensin se oli vain vaistomainen tunne, jota vastaan minä koetin taistella puhumalla itselleni velvollisuuksista ja kaikesta sellaisesta. Mutta vähitellen liittyi jotain muutakin vastenmielisyyteen, — se oli häpeäntunne, näetkös." — Selma puhui rauhallisesti, ilman intohimoa, ikäänkuin asia olisi koskenut jotakuta toista eikä heitä kahta, sillä kaikki tämä oli hänelle jo aivan tuttua; siitä oli hän puhellut itsekseen satoja kertoja, eikä hänen tarvinnut nyt hakea sanoja. — "Minä olisin tahtonut vajota maan alle joka kerta kun vain viitattiinkin meidän aviolliseen suhteeseemme, ja yksin sekin osoittaa, että siinä oli jotakin luonnotonta — etteivät asiat olleet niinkuin niiden olisi pitänyt olla, sillä vaimo, joka rakastaa miestänsä, ei häpeä: pikemmin hän tuntee olevansa ylpeä. Mutta juuri koettaessani karkottaa häpeäntunnetta olin pakotettu ajattelemaan, ja silloin oli kaikki auttamattomasti lopussa! Se mikä ennen oli ollut aavistusta, heräsi silloin täyteen tajuntaan. Ja tänä hirveän jännityksen aikana en uskaltanut viittaamallakaan puhua sinulle mielentilastani ärsyttämättä sinua. Niin opin minä vaikenemaan, ja me vieraannuimme toisistamme. Alistuminen oli jokapäiväinen leipäni, ylellisyyteni ja kaikkien hoitooni annettujen rahojen hinta, ja minun vastenmielisyyteni vain lisääntyi sanoessani itselleni: 'sinun täytyy, sillä hän on maksanut'."
"Ovatpa nuo vaimon sanoja miehelleen!" sanoi patruuna huoahtaen.
Selma katseli häntä, ja surumielisen hymyn varjo väreili hänen kasvoillaan.