"Minä tiedän, että minä voisin puhua tästä ikuisesti sinun minua silti ymmärtämättä," sanoi Selma vakavasti, "mutta minä tahdon sanoa sen sittenkin — en sinun tähtesi, vaan itseni — en siksi että käsittäisit minua, vaan siksi etten voi sanoa sitä kellekään muulle kuin sinulle. Ja yhden ainoan kerran tahdon puhua suuni puhtaaksi. Sitten tulkoon mitä tahansa!"
"Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa sellaisia asioita. Jos kaikki ajattelisivat kuten sinä, menisi maailma nurin, eikä mitään yhteiskuntaa olisi."
"Minä en puhukaan kaikkien puolesta, vaan ainoastaan itsestäni, siksi että minä tunnen siten. Minä puhun oman asiani puolesta siksi, että se koskee yksin minua. Mutta jos joku tuntee samaa kuin minä, jos hän myö itsensä puhtaasta rahasta ja tekee sen yhä uudestaan päivä päivältä, eikä hänen naisellisuutensa sittenkään nouse kapinaan, silloin on hän vajonnut syvemmälle kuin minä nyt. Silloin on hän langennut kuten minä, mutta tahtomatta nousta. Se on ainoa, minkä tiedän."
"Mitä hullujenhuoneen puhetta tuo on?" Patruuna tuli yhä punaisemmaksi kasvoiltaan. "Myödä…? Mitä olisi sitten vihkiminen, jos tuollaista saisi sovelluttaa oman mielensä mukaan, — omaa miestään vastaan!"
"Vihkiminen antaa laillisen oikeuden, mutta ei siveellistä. Oletko sinä niin ennakkoluulojen sokaisema, ettet voi käsittää niin yksinkertaista asiaa! — Jos antaa oman persoonallisuutensa saamatta samaa toiselta, silloin on myöty ja langennut. Ei koskaan ihmisen velvollisuus voi olla alistua hyväilyihin, joita vastaan koko hänen olemuksensa nousee. Sillä luonnonvastaisia velvollisuuksia ei ole olemassa."
"Sinäpä olet yhtäkkiä saanut omituisia mielipiteitä," sanoi patruuna ivallisesti, vihan kiehuessa hänessä.
"Yhtäkkiä?" toisti Selma hymyillen katkerasti ja pudisti päätään vastenmielisyyden valtaamana. "Voi! — Jospa kaikesta tästä olisi edes seurannut tyydytystä, niin olisin edes luullut täyttäväni velvollisuuteni. Se olisi ollut jonkunlainen lohdutus. Mutta sellaista ei tullut. Vain häpeää — katkeraa, alentavaa häpeää, ja samalla iski mieleeni se julkea ajatus: niin tekevät muutkin. Kirkon siunaus antaa meille oikeuden myödä itsemme. Sillä on monopooli. Oi, voiko ajatella inhottavampaa ajatusta! — Jos sinä voisit käsittää mitenkä se vetää alas — auttamattomasti vetää alas! Se on hirveää. — Jokainen kunnianosoitus muuttuu viiltäväksi ivaksi."
Selma oli painanut päänsä alas, ja katse harhaili tyhjänä avaruudessa.
Sointu äänestä oli kadonnut, ikäänkuin vanha nainen olisi puhunut.
"Ei ole ainoatakaan ajatusta tai mielikuvaa, jota sellainen suhde ei likaisi," jatkoi Selma, "ja kaikessa elämän ihanuudessa näkee vain kurjuutta, sairautta — oi, niin tympäsevää sairautta! Ei voi koskea mihinkään ilman että tuo likaisuus tarttuisi, ja tahtomattakin se puistattaa. — Miten usein olenkin katsellut jotain vanhaa vaimoa — sellaista jollainen minun äitini ehkä olisi ollut, jos hän olisi elänyt — ja minä olen ollut niin kurja, että katsellessani hänen harmaita hapsiaan olen ajatellut vahingonilolla: hän ei ehkä ole ollut minua parempi. Katsos — langenneet naiset ovat aina julkeita."
Selma nauroi kalseasti. Häntä helpotti saadessaan kiusata itseään. Hänestä tuntui ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vähentynyt siksi, että hän itse rankaisi itseään.