"Se vaimo, jota minä ajatuksillani uskalsin loukata, oli ehkä kuitenkin kunniallinen vaimo, jonka kengännauhoja en olisi ollut kelvollinen sitomaan," jatkoi Selma äänen muuttuessa lempeämmäksi ja silmien, jotka yhä olivat kiintyneet samaan pisteeseen, täyttyessä hitaasti kyynelillä, — "ei niinkuin minä, vain ulkonaisesti kunniallinen, — vaan todellinen vaimo, joka rakkaudesta oli antanut kaikki rakkautta vastaan, — jonka koko elämä oli ollut alituista ahertelua niiden hyväksi, jotka olivat hänelle rakkaat… Lapsien hyväksi, joita hän rakasti kaksinkertaisesti siksi, että ne olivat myös hänen miehensä omat… Voi, kaikkein kovin rangaistus, ettei voi koskettaa edes puhtainta senkin tahrautumatta."
Selma heittäytyi tuolille, kasvot painautuneina käsivarsia vasten, jotka olivat ikkunapielellä, ja pitkä, ähkivä nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan. Hän oli melkein kokonaan unohtanut patruunan olemassaolon, unohtanut kenelle hän puhui, niin syventynyt hän oli omaan ajatuksenjuoksuunsa.
Se koski patruunaan. Sillä vaikka onnettomuuden syy hänen mielestään olikin vain mielikuvitelma, niin ei hän epäillyt kärsimyksen todellisuutta.
"Mitä itsekidutusta tuo on?" sanoi hän lempeästi.
Selma nosti päätään, ja siirtämättä käsivarsiaan hän kääntyi häneen päin katsellen häntä surullisin, kyyneleisin silmin.
"Sinun, joka olet vapaa, etkä koskaan muuksi voi tulla, sinun on vaikea kuvitella mielessäsi, miltä tuntuu, kun on luopunut kaikesta oikeudesta omaan itseensä, vaikka tietää olevansa oikea elävä ihminen, ajatteleva, tahtova olento," sanoi hän. "Miten usein sinä voitkaan tulla kotiin päivällisiltä viinin liikuttamana ja kiihottamana! Ja sinä voit silittää minua leuan alta, tuolla tavalla, jota olin oppinut vihaamaan siksi, että tiesin sinun seuraavassa hetkessä kohottavan kasvojani ja suutelevan minua. Minä istuin siinä jäykkänä ja kuolleena kuin puupalanen; ja siitäkin saatoit nuhdella minua! Sinä et tiennyt miten vaikea minun oli puristaa hampaani yhteen, jotta en alkaisi purra kuin villi hevonen! Sinä et tiennyt miten raskasta oli pysyä alallaan, kun minussa kuohui mieletön halu heittää sinut maahan ja polkea sinut jalkojeni alle! Niin, oli todella hetkiä, jolloin pelkäsin mielettömänä ryntääväni sinun kimppuusi."
Sanat koskivat patruunaan kuin lyönnit, eikä ollut mahdollistakaan epäillä niiden todenmukaisuutta; sitä todisti yksin soinnuton äänikin, joka värisi hillitystä liikutuksesta. Patruuna oli ikäänkuin kiedottu läpinäkymättömään verkkoon, jonka silmukat auttamattomasti pienenivät.
"Ja kuitenkin olen tehnyt mitä ikinä olen voinut sinun tähtesi," sanoi patruuna vältellen.
"Niin, niin," lausui Selma kiihkeästi, ja samalla kuin häntä kiusasi se, ettei hän voisi sanoa ainoatakaan totuuden sanaa loukkaamatta häntä, hän päätti tehdä lopun kaikesta teeskentelystä, "en minä siitä puhu. Sinähän olet maksanut minulle runsaasti — ruhtinaallisesti, voisin sanoa."
Selma silitti toista käsivarttaan, niin että puvun pehmeä sametti kietoutui tiiviisti sen kiinteiden muotojen ympärille. Kankaan syvää mustaa väriä vastaan näytti käsi entistään valkeammalta, — tuo suuri, voimakas käsi, joka oli aiottu kestämään elämän työssä, mutta jonka kaksi raskasta sileätä sormusta oli vapauttanut siitä.