"Minä en ole toisten naisten kaltainen," sanoi hän surullisesti, "minä en voi arvioida itseäni rahassa, olkoon summa suuri tai pieni. Se on luonnotonta, jos niin tahdot, — niin, onhan aivan naurettavaa, ettei voi suoriutua sellaisesta niinkuin jokainen pikkusielu. Mutta se on mahdotonta, — nyt se ei käy enää kauemmin."
"Mutta mitä sinä sitten tahdot?"
Patruuna oli ollut niin varma omistusoikeudestaan, ja nyt Selma luisuikin hänen käsistään; miten tämä loppuisi? Hänet valtasi epämääräinen pelko, että hän kadottaisi hänet. Sillä hän rakasti häntä todellisesti — omalla tavallaan, ja hän oli lausunut totuuden sanoessaan, että Selma hänen mielestään oli "pulskistunut".
"Minä tahdon elättää itseäni työlläni, en mitään muuta," sanoi Selma hiljaa, niinkuin puhutaan kauniista unesta, jota tuskin uskaltaa mainita siitä pelosta että toisen arvosteleva katse voisi karkottaa sen pakosalle.
"Elättää? — mitä se merkitsee? Minähän elätän sinua."
Patruuna käänsi päätään joka puolelle epätietoisena siitä minne hän voisi sylkäistä.
"Niin. Mutta minä tahdon tehdä sen itse — minä en kestä enää kauemmin."
Selma oli noussut väristen seisomaan ja heitti aran katseen shamppanjapulloihin.
"Sinulla ei ole mitään oikeutta rikkoa velvollisuuksiasi; sinä olet minun vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä."
Patruuna sylki päättäväisesti uuniin päin.