"Olkaa hyvä ja astukaa sisään," sanoi hän pitäen ovea auki.
Selma seurasi kutsua ja astui suureen arkihuoneeseen, jossa oli pienet ikkunat molemmilla sivuilla. Ikkunan ääressä istui muori Möller ja hänen tyttärensä käsitöiden ääressä.
Selma oli nähnyt muorin vain kirkossa, mutta noita terävänenäisiä kasvoja ei hevin unohtanut, kun kerrankin vain oli ne nähnyt.
Poika esitteli, ja nuori tyttö pyysi muutamin sanoin rohkeuttaan anteeksi. Hänen anteeksipyyntönsä otettiin jotenkin nyrpeästi vastaan, mutta Selma ei välittänyt siitä. Hän tunsi Möllerin muorin, niinkuin jokainen tuntee toisensa tuollaisessa pienessä kylässä, ja hän tiesi, ettei muorilla ollut tapana koskaan olla rakastettava. Mitä tekemistä hänellä sitä paitsi oli akan kanssa! Hän pisti vain kätensä palttoontaskuihin ja tekeytyi katupoikamaiseksi. Siten hänellä aina oli tapana tehdä, kun joku osoittautui epäystävälliseksi.
Selman utelias katse kiiti ympäri huonetta ja pysähtyi pieneen tauluun, joka riippui piirongin yläpuolella. Oli parasta pitää nyt varansa, tänne ei kumminkaan toista kertaa pääsisi. "Onko enonne tuon maalannut?" kysyi hän kääntyen nuoren miehen puoleen. Mutta ennenkuin tämä ennätti vastata, puuttui muori puheeseen:
"Ei, sen on Aksel tehnyt. Lapsena hän töherteli sellaista."
"Aiotteko maalariksi?"
"Ei, sitä hän ei aio. Meidän suvussamme on ollut yksi maalari, ja siitä on jo ollut enemmän kuin tarpeeksi."
"Kuinka hyvin se on tehty. Herra Möller on varmasti perinyt taipumuksensa enoltaan."
"Siinä tapauksessa hän ei myöskään ole perinyt häneltä mitään muuta, eikä se paljon ole. Hänelle tuhlaamalla vain tuhlattiin rahoja, ja kun hän kuoli, ei hän jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin velkoja."