Selman mieli heltyi. Hän oli mielestään uhrannut kaikki tottelevaisuuden alttarille, kaikki mitä hän oli rakastanut ja toivonut. Vaadittaisiinko häneltä enemmän … vieläkin enemmän…? Kuinka paljon hän antaisikaan sellaisesta auringonsäteestä, joka on kokonaista elämää arvokkaampi!
Kun viimeinen virsi oli laulettu loppuun, täytyi Selman jäädä paikoilleen hetkiseksi poistaakseen liikutuksensa jäljet. Sillä aikaa oli ihmisvirta ennättänyt hänen tuolinsa kohdalle, ja hänen täytyi odottaa kunnes tungos oli hajonnut.
Hän nojautui pilariin ja katseli ohikulkevaa kansaa. Tuossa astui Möllerin muori tyttärensä kanssa. Viimeksimainitun puku, joka oli niin hieno kuin kaupunkilaisneidin, oli koristettu tupsuilla ja muilla koreuksilla, vaikka hänellä oli huivi päässä — paksu silkkihuivi korttelinpituisine ripsuineen — ja hän pöyhkeili käytävällä ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: katsokaa minua, katsokaa minua! Äiti kulki vieressä, keikaillen ja suu supussa, niin että nenä näytti vieläkin terävämmältä kuin muulloin. Kun hän tuli Selman tuolin kohdalle, tarkasteli hän häntä, ja hänen arvosteleva katseensa siveli halveksivasti vanhaa kesätakkia ja pysähtyi hansikkaaseen, joka ei soveltunut käteen niin hyvin kuin sen olisi pitänyt. Selma nyökäytti päätään tervehdykseksi, mutta muori ei ollut huomaavinaan sitä.
Loukkaus oli ilmeinen, ja Selma punastui. "Vanha riivirauta!" ajatteli hän voimakkaalla koulukielellään, ja suuttumus kiehahti hänessä.
Sitten harvenivat rivit hiukan, ja Selma meni ulos. Kauempana käytävällä hän näki Aksel Möllerin, jonka oli pakko kulkea hänen ohitseen. Selma tunkeutui eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista, ja kun hän tuli kirkkomaalle, missä väki hajaantui, seisahtui hän erään haudan luo odottamaan tätiään, joka oli pysähtynyt kirkon ovelle puhelemaan parin maalaiseukon kanssa. Hän laski kätensä haudan rauta-aitaukselle saadakseen tukea, sillä hän tunsi vapisevansa. Tästä täytyi herra Möllerin kulkea ohi.
Aksel punastui hiukan ja tuli suoraan Selmaa kohti.
"Minä menen rautatienpengermälle kävelemään kello neljä, tulkaa minua tapaamaan; minulla on jotakin teille sanottavaa," sanoi Selma nopeasti ja kääntyi sitten pois, ikäänkuin he vain olisivat tervehtineet toisiansa. Samassa tuli täti, ja Selma meni häntä vastaan.
"Lapsi, miten kalpea sinä olet," sanoi tämä, "oletko sairas?"
"Minun rintaani pistää ja pääni on kipeä."
"Sinä, joka muutoin olet niin terve!"