"No mutta Selma!" huudahti täti toruen. Hän oli iloinen saadessaan nuhtelun syytä.
"Rauhoitu täti, tänään en sitä vielä voi, mutta ehkä jo huomenna," vastasi Selma nauraen ja katsoi eteensä silmissään kostea kiilto, vaikkakin niissä vielä sittenkin oli hiukan veitikkamaisuutta jäljellä.
Setä nyökäytti hänelle rohkaisevasti päätään rouvan suureksi harmiksi.
Heti kun vanhukset olivat menneet päivällislevolle, läksi Selma ulos.
Hän kulki veräjän ohi ja kääntyi rautatielle. Käynti oli reipasta kuten tavallisesti, mutta huolettoman kasvonilmeen sijalle oli astunut alistuvainen vakavuus. Liikunto ja raikas ilma antoivat hänen kasvoilleen kuitenkin väriä.
Ennenkuin hän oli päässyt puolitiehen toiselle radan yli johtavalle polulle, näki hän nuoren miehen tulevan vastaansa. Hänen sydämensä alkoi kuuluvasti tykyttää; tuntui kovin vaikealta ruveta puhumaan, mutta päätöksessään hän pysyi.
Kun he kohtasivat toisensa, nyökäytti Selma nopeasti päätään ja teki täyden käännöksen, niin että he joutuivat kävelemään vierekkäin pappilaa kohti. Siten he kulkivat vähän aikaa. Selma etsi sanoja päästäkseen alkuun, ja nuorukainen oli hämillään. Selmahan oli pannut toimeen oikean yhtymän, eikä sellainen ollut aivan sopivaa tytölle, ajatteli Aksel. Selma oli sen johdosta laskenut hänen ajatuksissaan; hän katseli häntä järkevämmin eikä Selma hänen mielestään ollut enää yhtä saavuttamattoman kaukana hänestä kuin ennen.
"Minä luotin liiaksi itseeni," alotti Selma hillityllä äänellä, joka ilmaisi liikutusta, "setä ei salli minun matkustaa, ja minun täytyy jäädä tänne."
Hän vaikeni hetkeksi. Rintaa tuntui ahdistavan, hän yskähti kerran selvitelläkseen ääntään.
"Meidän naisten laita on aivan toisin kuin teidän, miesten," sanoi Selma vakavuudella joka tuntui pikkuvanhalta. "Teidän velvollisuutenne on pyrkiä riippumattomaan asemaan, meissä se on pikemmin vika, ainakin niin kauan kuin emme ole vanhoja piikoja. Minä luulin ennen että kaikki riippui rahasta, mutta niin ei ole asian laita. Vaikka minulla olisikin rahaa, en minä kuitenkaan pääsisi nyt matkustamaan. Olin hiukan ajatellut lähteä kumminkin, s.o. matkustaa luvatta ja etsiä apua jostain muualta, mutta se ei käy päinsä; minä huomaan sen nyt. Minua pidettäisiin vain hulluna ja minulle naurettaisiin. Ja sitä paitsi … minä en tiedä mikä minuun meni kirkossa tänään … minusta tuntuu kuin onnettomuus seuraisi minua, jos sen tekisin. En olisi siitä niin suuresti välittänyt, jos se olisi ollut jotakin muuta. Mutta työni! … ajatelkaa, aina, aina epäonnistua! Sitä en koskaan voisi kestää. Sillein on parempi olla yrittämättä."