Aksel Möller kulki äänetönnä kuunnellen. Sitäkö hän tahtoi sanoa! — Olipa se sentään merkillinen päähänpisto, että hän pani toimeen yhtymän hänen kanssaan.
"Teidän laitanne on toisin," jatkoi Selma innokkaasti, "teitä ei koske tuo kaikki. Ottakaa minun rahani — minulla on sata kruunua, jotka ovat aivan omani — matkustakaa ja hankkikaa itsellenne paikka, millainen hyvänsä, kun vain edistytte siinä."
"Se on mahdotonta," vastasi Aksel melkein kauhistuneena. Tämän puoleksi heränneen tarmon rinnalla hän tunsi oman heikkoutensa ikäänkuin hän olisi seisonut veden partaalla ja peljännyt putoavansa syvyyteen.
"Mahdotonta?" toisti Selma harmistuneena, "mitä te sanotte? Ennenhän te puhuitte vain rahoista."
"Äiti ei suostu. Se mitä te itse puhuitte huonosta onnesta koskee kai minuakin."
"Oletteko koskaan kuullut onnen pettäneen miestä siksi että hän on kulkenut omaa tietään? Jos jollakin on huono onni, niin minulla, olkaa varma siitä; minä tunnen sen vaistomaisesti."
"Mutta kun ette itsekään, niin miksikä…?"
"Juuri siksi. Juuri siksi, että itse en saa tulla miksi tahdon, juuri siksi en voi nähdä teidän kuljeskelevan täällä tulematta miksikään. Ettekö ymmärrä sitä?"
"Ja pitäisikö minun ottaa vastaan teidän…?"
"Niin mitä se tekisi! Mitä luulette minun nyt rahoista välittävän? Yhtä hyvin voisin ne heittää kadulle. Älkää vaivatko niillä omaatuntoanne. Tehän tiedätte itse, että olette joutunut väärälle uralle; muuttakaa alaa yhtäkkiä."