"Mutta kuinka pitkälle luulette pääsevän…"
Selma hätkähti ja polttava puna levisi hänen kasvoilleen, aina kaulaan asti. Rahaa oli liian vähän. Hän huomasi sen yhtäkkiä. Hän ei ollut ajatellut sitä ennen; seteli oli tuntunut hänestä niin suurelta. Ja nyt häntä hävetti tehtyään itsensä naurettavaksi.
"Setä oli todellakin oikeassa sanoessaan, että olen lapsi. Mutta tästä lähin en ole sitä enää," ajatteli Selma. Häntä harmitti niin että hän olisi halunnut vajota maan alle häpeästä. Hän ei sanonut sanaakaan eikä katsonut Aksel Mölleriin, vaan alkoi kävellä reippaammin. Aksel kulki tahdissa hänen vieressään eikä keksinyt mitään sanottavaa. He olivat molemmat yhtä kiusaantuneet. Ainoastaan yhdestä asiasta oli Aksel selvillä, siitä nimittäin että hän oli aiheuttanut tuskaa Selmalle. Kuinka kernaasti hän olisikaan tahtonut sovittaa tekonsa.
"Käsitättehän te miten kiitollinen…"
"Jospa te vain voisitte olla puhumatta siitä," huudahti Selma, "sehän oli niin hullua, aivan pähkähullua. Oliko siinä nyt mitään tarjottavaa! Mutta sellainen minä olen aina."
"Kun ajattelen, että te minun tähteni…"
"Vaietkaa!" huusi Selma kalveten, "minua raivostuttaa kuullessani teidän siitä puhuvan, ja jos mainitsette sanallakaan kenellekään…"
Selman silmäterät suurenivat, niin että silmät muuttuivat melkein mustiksi hänen pysähtyessään suoraan Akselin eteen.
"Herran tähden, minä tarkoitin vain…" sanoi Aksel anteeksi pyytäen, ja koukkuinen kapeaharteinen ruumis näytti painuvan yhä enemmän kokoon.
"Olkaa sitten vaiti," sanoi Selma lujasti, ja sitten he astuivat eteenpäin.