"Teille tai jollekin muulle joka olisi ollut teidän asemassanne," lisäsi Selma hetken kuluttua, "aivan samantekevää kelle. Olenhan sanonut teille, että olen sellainen."
He saapuivat pappilan tiehaaraan.
"Tässä me eroamme," sanoi Selma.
Aksel Möller vaikeni. Miten raskaalta kaikki tämä tuntui.
Selma nousi suurelle tien vieressä olevalle kivelle, nojasi kätensä portinpylvääseen ja katseli maisemaa. Pellot olivat niitetyt ja autiot. Ei yhtäkään inhimillistä olentoa, niin kauas kuin silmä kantoi, vain kaikkein kauimpana näkyi metsä ja vuorenharjanne sinisin, sumuisin ääriviivoin, ja alapuolella kimalsi järven lahti. Hän ikäänkuin imi itseensä tämän näyn yhdellä ainoalla katseella. Se näytti hyvästijätöltä.
"Täällä on sittenkin kaunista," sanoi hän huoahtaen, "olisin tahtonut tulla maalariksi."
Mutta katsoessaan maahan hän huomasi pienen västäräkin, joka hyppeli sänkipellolla, koko ajan heiluttaen pyrstöään, jotta se ei olisi esteenä. Ja sitten luikki se tiehensä niin nopeasti kuin pienet jalat jaksoivat juosta.
Selma oli ihastunut. Hän unohti herra Möllerin ja koko maailman, ja hänen katseensa seurasi linnun liikkeitä, ja hän hymyili niin että hammasrivi paljastui ja silmät loistivat. Itse hän seisoi siinä täynnä pulpahtelevaa elämää, laskevan auringon säteiden valossa.
Ja alhaalla hyppeli västäräkki siroin pienin liikkein. Silloin tällöin se pysähtyi, nyökäytti päätään, keksi jotain uutta, jonka se sieppasi maasta ja livahti taas toiseen suuntaan.
"Hyvästi," sanoi Selma nopeasti hypäten maahan, "onneksi olkoon."