Aksel Möller oli vaipunut ajatuksiinsa ja hätkähti hänen sanoistaan. Niissä oli jotakin katkeraa ja ivaavaa. Veräjä pamahti kiinni, ja Selma kulki tietä pitkin tavallista vallatonta käyntiään, kädet nutun taskuissa. Aksel jäi tielle seisomaan ja seurasi häntä silmillään, kun hän kääntyi portista pappilan puutarhaan; ja sitten hän katosi näkyvistä.
Yksin auringonpaisteenkin tuntui pimentävän se pettymys, joka valtasi nyt Akselin, ja siihen liittyi vielä itsesyytöstä. Kuinka hän oli käsittänyt Selman … kuinka hän oli käyttäytynyt … ja mitä kaikkea hänelle olisikaan pitänyt sanoa! Mitä olisivatkaan nämä minuutit voineet olla, jos hän olisi osannut ne hyväkseen käyttää. Kuinka hän olisikaan voinut tunnustaa hänelle kaikki, mitä hän ajatteli ja tunsi! Selma olisi varmaankin häntä ymmärtänyt.
Nyt oli hyvä tilaisuus kadonnut eikä ehkä koskaan tarjoutuisi enää.
Selman iloinen mieli vaikutti salaperäisellä voimalla häneen eikä hän tuntenut sitä koskaan niin selvästi kuin eronhetkellä. Selma tuntui ikäänkuin vievän mukanaan osan hänen sisäisestä olemuksestaan, mikä oli tuskallisesti irtiriistettävä, ja tänään tuntui se vaikeammalta kuin koskaan ennen.
Aksel heittäytyi kiviröykkiölle puun juurelle. Koko maailma tuntui hänestä kuolleelta, ja hän vain yksin eli tuskineen ja kaipauksineen. Sillä Selma ei palaisi koskaan enää, sen hän tunsi, ja saadakseen jonkinmoista huojennusta hän raateli itseään kuvittelemalla mielessään miten kaikki olisi voinut olla eikä kuitenkaan ollut. Hän oikein nautti kiusatessaan itseään kaikin mahdollisin keinoin ja syventyi pohjattomaan tyhjyyteen, toivoen saavansa tuntea sen koko sen laajuudessa.
"Ei koskaan, ei koskaan!" toisti hän, ja joka kerta tuntui siltä kuin sydän olisi haljeta. Eiköhän siitä voisi kuoliakin… Kuolla!
Hänen sairaassa mielikuvituksessaan tuntui Selma äkkiä äärettömän kaukaiselta ja yliluonnollisen kauniilta.
Nyrpeänä ja alakuloisena saapui Selma kotiin. Hänestäkin tuntui tyhjältä, mutta aivan toisella tavalla. Kaikki vapaat hetkensä hän oli siihen asti viettänyt rakentamalla tulevaisuudensuunnitelmia ja tuulentupia. Nyt olivat ne kaikki särkyneet ja neuvottomana hän katseli pirstaleita. Millä olisi elämä täytettävä, mitä oli toivomista, minkä puolesta taisteltava? Ja kaiken tämän ohella häpeä, — häpeä sen johdosta että oli paljastanut itsensä, tehnyt itsensä naurettavaksi ja tullut poistyönnetyksi.
Hän meni vanhalle paikalleen ruokasalin ikkunan luo, missä hänellä usein oli tapana istua katsellen kanoja ja kyyhkysiä. Se oli hänen tavallinen ajanvietteensä hänen ollessaan huonolla tuulella.
Vanhukset astuivat sisään äsken heränneinä, ja kahvi juotiin ääneti.
Sitten Selma palasi taas entiselle paikalleen ja rouva Berg läksi pois.
Setä jäi huoneeseen ja asettui toisen ikkunan luo.