Huone oli yksinkertainen, mutta hyvin kodikas. Siellä olisi voinut istua tuntikausia tuntematta yksinäisyyttä, siinä määrin omistajan aisti oli painanut leimansa kaikkeen.
"Te luette paljon," sanoi hän katsellen ympärilleen.
"Kaikkina vapaina hetkinä."
"Mitä sitten?" kysyi Selma ja tarkasteli muutamien niteitten selkiä, jotka näyttivät olevan kotoisin maalaishuutokaupasta. "Ah, romaaneja! Ettekö lue mitään muuta?"
"Kyllä, runoutta; siitä minä enimmin pidän, ja sitten historiallisia teoksia. Eikö neiti koskaan lue romaaneja?"
"Kyllä, se on selvä, mutta minä luen myöskin filosofiaa ja fysiikkaa."
Hänen äänenpainonsa, jota olisi aivan mahdoton jäljitellä, jäi Aksel Mölleriltä huomaamatta; hän oli liiaksi naiivi nauraakseen. Päin vastoin, hän tunsi melkein ihailua.
"Eikö se ole vaikeaa?" kysyi hän arasti.
"Se riippuu siitä, miten asian ottaa," vastasi Selma kevyesti. Hän alkoi jo tuntea olevansa voiton puolella.
"Soitatteko viulua?"