"Minä olen niin nuori," siinä hänen viimeinen heikko vastustuksensa.
"Niin. Harvinainen kunnia, kun jo sinun iälläsi saapi sellaisen tarjouksen, enkä oikeastaan tiedä millä olisit sen ansainnut," vastasi kirkkoherra hienosti hymyillen.
Se kutkutti tytön turhamaisuutta. Kihloissa niin nuorena … se herättäisi huomiota!
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja vain kaksi punaista täplää, jotka ulottuivat poskilta kaulaan saakka ilmaisten kiihkeää intohimoa, rumensi hänen nuoria kasvojansa. Hän katseli vasenta kättänsä. Kukapa tietäisi miltä kihlasormus siinä näyttäisi! … raskas, paksu sormus, kahdenkymmenen karaatin kultaa.
Mitähän Möllerin muori siihen sanoisi? Hän näki jälleen edessään hänen ivaavan katseensa kirkossa, kun hän tarkasteli hänen liian pieneksi käynyttä päällysnuttuaan. Selman silmät alkoivat salamoida, ja hän katsoi ylös.
"Minun pukuni näyttää kovin köyhältä," sanoi hän kohottaen hihojensa alapuolta, näyttääkseen miten kuluneet ne olivat, "olisi aika harmillista, jos hänen täytyisi pitää huolta minun puvuistani."
"Minä annan sinulle kaikki mitä tarvitset; sen teen mielelläni ainoalle veljentyttärelleni."
Kirkkoherra oli kovin iloinen voitostaan. Ja harvinaisella sydämellisyydellä hän avasi hänelle sylinsä.
Selma kiiruhti hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja loi häneen vaaleanharmaat silmänsä, jotka loistivat elämänhalusta. Paksu, tuuhea tukka riippui otsalla, ja hän hymyili heleänpunaisine huulineen ajatellessaan kuinka paljon kateutta hän tulisi herättämään.
Yhtäkkiä Selma kävi totiseksi.