Naimista hän oli usein ajatellut, mutta hän oli päättänyt, että vähintäin satatuhatta kruunua hänen valittunsa pitäisi tuoda mukanaan pesään, ja kun hän ei ollut juuri kauniskaan punaisenhohtavine kasvoineen ja pienine viirusilmineen, niin olivat perijättäret menneet hänen nenänsä ohi. Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sydänsurua sen johdosta. Olihan hyvä näinkin. Vaikeimpina aikoina hän oli suoriutunut omin neuvoin, ja nyt — kun hän saattoi viettää hyviä päiviä — kaipasi hän vielä vähemmän vaimoa. Mitä niihin sataan tuhanteen kruunuun tuli, niin ei hän niistäkään enää välittänyt.
Mitään varsinaista koulukasvatusta hän ei ollut koskaan saanut, sillä kun hän ei ollut tahtonut kulkea opin tietä, piti isä tarpeettomana hukata rahoja koulutukseen. Mutta hän oli lukenut koko joukon romaaneja ja nurkkanovellikirjallisuutta sekä seurasi paikkakunnan sanomalehdestä päivän tapahtumia ollen seudun sivistyneimpiä maanviljelijöitä. Toveripiirissä hän oli karkeapuheinen, naisseurassa ruumistunut kohteliaisuus, ja lukiessaan kirjallisuutta, vaati hän ehdottomasti "runollista elämänkäsitystä," s.o. paljon rakkautta, naisellista "suloa" (hän rakasti tätä sanaa), rakkaudesta riutuvia valkeapukuisia neitoja, kauheita roistoja, joitakuita murhia, jotka tekisivät kertomuksen "jännittäväksi," ja — luonnollisesti — pari naimiskauppaa lopuksi, sillä siveyshän vaati palkkansa, jos kirjassa oli vähääkään moraalia.
Englantilaisista kirjoista hän piti eniten, mieluummin naisten kirjoittamista. Ranskalaisia hän inhosi niiden siveettömyyden tähden. Siitä hän puhui mielellään naisseurassa, se teki niin hyvän vaikutuksen.
Välistä kun hän loikoi sohvalla lukien, saattoi tapahtua, että kirja tuntui hänestä niin liikuttavalta, että hänen täytyi pyyhkiä silmiään. Hän kertoi siitä myöhemmin todisteeksi lämpimästä sydämestään, ja viekas välke silmäkulmassaan hän huomasi miten tarkkaavaisina muutamat neitoset kuuntelivat, liikutuksen melkein tarttuessa heihinkin. Niin, niin, raha on voima! Mutta kiirettä ei ollut.
Sitten hän tapasi Selman.
Se tapahtui viime talven lopulla. Kirkkoherra ja hän istuivat pappilan salissa puhellen punssilasin ääressä. Lamput olivat juuri sytytetyt. Mutta kukaan ei ollut sanallakaan maininnut, että talossa oli nuori tyttö, ja siksi hän suuresti hämmästyi, kun tämä avasi oven ja astui sisään, tulipunaisena ja lämpimänä, luistimet huolettomasti heitettyinä käsivarrelle, jotta ne kalisivat joka askeleella. Tukka oli kuumuudesta takkuinen, kiivas liike oli saattanut puseron epäjärjestykseen, ja hänen oli pakko räpyttää silmiään kirkkaassa valossa voidakseen nähdä. Sitten hän astui peremmälle lampun valoon ja ojensi patruunalle kätensä niiaten nulikkamaisesti, kirkkoherran leikillä lisäten esittäessään hänet, että tyttö oli tullut taloon saadakseen parempia tapoja, mikä oli hyvinkin tarpeen.
Selma vain nauroi eikä näyttänyt ollenkaan joutuvan hämilleen, vaikka patruuna niin kauan piti hänen kättään, jossa kaikki suonet tykkivät lämpöä ja elinvoimaa.
"Olipa se reipasta, oikein reipasta," sanoi hän tietäen tuskin mitä puhui.
Mutta patruuna hymyili ja tyttö hymyili, ja tuntuipa aivan siltä kuin patruuna olisi tullut pyörälle päästään ja nuoreksi uudestaan. Ja tytön vaatteet huokuivat talven kylmää ilmaa, ja hänen huulensa loistivat lämpiminä ja punaisina. Patruuna ei tiennyt mikä häneen oli mennyt; hän olisi voinut hypähtää ylös ja ottaa tytön syliinsä vain ilosta, että hän oli niin reipas ja nuori.
Sitten patruuna päästi käden irti ja mittaili häntä katseellaan.