Suuri oli tyttö kasvultaan, leveät olkapäät, pitkät käsivarret ja isot kädet. Muodot eivät olleet vielä kehittyneet; jotakin puolivalmista ja keskeneräistä oli koko luisessa, voimakkaassa ruumiissa. Mutta se ei tehnyt mitään — ei mitään — lapsi tai ei: hänen täytyi saada hänet omakseen.
Tätä patruuna ajatteli ajaessaan mukavissa vaunuissaan maantietä pitkin, matkalla kosimaan.
Mutta koko tänä aikana hän ei ollut päässyt täyteen varmuuteen omasta itsestänsä. Väliin hän oli tullut järkiinsä ja pitänyt koko juttua turhana päähänpistona, oikkuna. Ja aina silloin hän ajoi pappilaan, tullakseen vakuutetuksi siitä, että Selma oli — niinkuin kaikki ihmiset sanoivat — ruma tyttö. Mutta joka kerta kun hän hänet näki, uudistui sama juttu. Hän saattoi tosin sanoa häntä rumaksi, mutta hänen oli mahdoton irrottaa katsettaan hänestä. Jokainen hänen ruumiinliikkeensä, jokainen äänenväre ihastutti häntä, sanottakoon niitä sitten rumiksi tai kauniiksi. Mitä siitä mitä muut ihmiset sanoivat! Tuossa tuoreessa rumuudessa oli jotakin joka kiehtoi häntä enemmän kuin koko maailman kauneus. Se ei ollut mitään yleispätevää, ei mitään jota olisi voinut sormin osoittaa; siinä oli vain se, että se oli hän. Patruuna ei voinut ajatellakaan, että tyttö antaisi hänelle kieltävän vastauksen, sillä hän oli niin rakastunut, että hänestä tuntui kuin tyttö olisi ollut hänelle jo alusta alkaen määrätty, vaikkei se ollut selvinnyt hänelle ennenkuin nyt vasta.
Hän tarkasteli menneisyyttään ja hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi johtanut hänet satojen harhateiden kautta tähän ainoaan; ja kaikki mitä hän nimitti runoudeksi, kaikki se minkä hän oli tukehuttanut rinnassaan niin kauan kuin "satatuhatta" oli ollut hänelle kaikki kaikessa ja persoonalliset edut aivan arvottomia, kaikki se kuohahti nyt esille yhtenä ainoana virtana, tosin ei enää alkuperäisyyden porisevalla tuoreudella, vaan patoutuneen veden mutaisin kuplin. Mutta hän iloitsi siitä kuitenkin. Tuntuihan siltä kuin hän itsekin olisi ollut nuori, siksi että nuoruuden intohimo mursi kaikki sulut! Ja tämä harhaluulo teki hänet onnelliseksi.
Hetkeäkään hän ei tullut epäilleeksi tytön onnea: tahtoihan hän antaa hänelle kaikki.
Kun vaunut vierivät pihalle, heräsi hän kuin unesta. Hämärsi, ja valoa näkyi parista ikkunasta. Hän ihmetteli tokkopa tyttö tulisi itse häntä vastaan. Ei, kirkkoherra seisoi portailla lausuen hänet tervetulleeksi.
Kun vieras oli ripustanut päällystakin ja hatun etehiseen, pyysi isäntä hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli lämmintä, ja lamppu oli sytytetty.
Patruuna oli hieman hämillään. Hän hieroi käsiään läiskähyttäen niitä vastatusten ja astui edestakaisin matolla lämmittääkseen muka jalkojaan. Kirkkoherra tarkasteli lamppua ja tasoitteli liekkiä. Näyttipä siltä kuin molemmat olisivat tahtoneet voittaa muutamia sekunteja ennenkuin he alottaisivat keskustelun.
Patruuna Kristerson oli kookas ja lihava. Komean ryhtinsä vuoksi hänen vartalonsa teki voimakkaan vaikutuksen, mutta kasvoista oli hyvinvoinnin leima karkoittanut pienimmänkin luonteenomaisen piirteen, niin etteivät ne tehneet minkäänlaista vaikutusta, korkeintaan ne ilmaisivat vain kylläistä ja tyytyväistä turvallisuutta. Koko hänen esiintymisensä tuntui sanovan: minä olen tehnyt tehtäväni ja nautin työni hedelmistä.
Kirkkoherra seisoi vielä kirjoituspöytänsä ääressä. Kapea, kaunis vartalo peitti kokonaan lampun, mutta sivuilta virtasi valo esiin aivan kuin se olisi säteillyt tästä tummasta ruumiista.