Selma nauroi.
"Mutta sinä olit niin hirveän tyhmä … kun ryntäsit tuolla tavalla toisen kimppuun ja suutelit kesken puhetta!"
"Sinä" sana tuli niin luonnollisesti, että se kuului ikäänkuin soitolta patruunan korvissa. Hän voittaisi lopulta, hänen täytyi voittaa, maksakoon mitä tahansa!
"No, mitä muuta sinun piti sanoa?" kysyi patruuna hyväntuulisena, mikä oli hänen paras puolensa.
"Oi, vaikka kuinka paljon!" vastasi Selma ja hymyili hiukan ivaten itseänsä, "sinä et voi ymmärtää miten paljon ajatuksia minulla on."
"Anna kuulla."
Heidän välillään oli syntynyt tasa-arvoinen suhde, joka heistä molemmista tuntui ihastuttavalta. Kaikki tuon pienen "sinä" sanan vuoksi. Selmasta tuntui niin "juhlalliselta" saada sinutella seudun rikkainta pohattaa, ja patruunasta tuntui kuin hyväilyltä, kun se puoleksi arasti ja puoleksi veitikkamaisesti hiipi Selman huulien ylitse.
Ehkä Selma mielestään oli käyttäytynyt hiukan tyhmästikin ja tahtoi nyt hyvittää. Eikä tuo suutelo niin hirveän vaarallinen ollut, vaikkei se ollut miellyttävä, ei! Mutta kuuluuhan sellainen asiaan, kun kerran on "kihloissa".
"Ei, puhukaamme nyt vakavasti," sanoi Selma ja työnsi patruunaa kyynärpäähän, sillä nyt näytti hän olevan aivan liian taipuvainen ottamaan asian leikkisältä puolelta: patruuna suorastaan loisti.
"Niin, tehkäämme niin," sanoi hän.