"Etkö voisi? Niin, tiedätkös, silloin minä varmasti tulen pitämään sinusta. Sillä kuinka onkaan, niin tunnen itseni väliin niin yksinäiseksi, aivan kuin ei kukaan minusta välittäisi, ja kuin koko maailma menisi tasaista kulkuaan riippumatta siitä, onko minua olemassa vai ei — ja se tuntuu niin tyhjältä. Ja silloin sitä tulee toivoneeksi, että olisi joku, joka oikein pitäisi, enemmän kuin kaikki muut ihmiset. Ei vaan sen vuoksi, että on sukua tai muuta sellaista, vaan ainoastaan oman itsen vuoksi, sellainen, jolle voisi kaikki kertoa. — Sillä kylläpä on ikävä aina vain ajatella ja ajatella voimatta kellekään kertoa kaikkia ajatuksiansa. Ja tiedätkös, minä voin olla niin surullinen väliin, että pakostakin täytyy itkeä, vaikka en tiedä minkä vuoksi, ja minä ikävöin — ikävöin — niin hirveästi."
Selma vaikeni äkkiä ja katseli miettiväisenä pukunsa koristetta.
Patruuna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
Sitten Selma veti tuolinsa patruunan tuolin lähelle, niin että he tulivat istumaan vierekkäin, ja kääntyessään häntä kohti hän nojautui eteenpäin ja nojasi kyynärpäänsä hänen polviaan vasten. Ja sitten hän katsoi häntä suoraan silmiin. Patruuna tarttui hänen käteensä ja siten he istuivat hetken äänettöminä.
"Ymmärräthän, että minulla on isä," sanoi Selma, "mutta hänellä on aina niin siunatun paljon liikeasioita hoidettavanaan, eikä se sittenkään ole sitä. Voitko sinä pitää minusta?" Selma teki tämän kysymyksen eikä patruuna.
Mutta patruuna vastasi hymyillen hänen kysymykseensä ja puristi samalla hänen kättään, ja hänen intohimoinen tunteensa väistyi vähitellen salaperäisen voiman tieltä, joka oli yhtä hyväilevä ja lämmin kuin se tunne, joka valtaa mielen, kun istuu uunin ääressä illalla ja pari pientä pojanressua — polvelle kyyristyneinä — painaa päänsä rintaa vasten voidakseen oikein rauhassa nauttia hiljaisuudesta, pimeydestä ja omasta luottamuksestaan. Sellaista ei patruuna ollut koskaan ennen tuntenut, ei edes kuvitellut mielessään, ja vaikka hän tunsikin jotakin sentapaista, ei hän sitä ymmärtänyt.
Ja sentähden tunnelma muuttui hiukan kaihomieliseksi, helläksi ja salaperäiseksi, ikäänkuin molemmat olisivat tunteneet sääliä jotakuta kohtaan, mutta ketä … ketä?
Samassa kirkkoherra avasi oven. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja katseli ryhmää.
Patruuna istui korkeaselkäisessä tuolissa, ja ainoastaan niskan yläosa näkyi tuolin selustan yli.
Selma oli päähenkilönä siinä. Rembrandt-valaistuksen tavoin lampunvalo valaisi vaaleata tukkaa ja profiilin vallattomia piirteitä: kaikki muu oli varjossa. Mutta koko hänen eteenpäin taivutetussa asennossaan ja siinä tavassa, millä hän oli heittänyt päänsä taaksepäin, oli antautumusta, joka vaikutti kirkkoherraan viiltävän epämiellyttävästi, ikäänkuin sähkötäräys.
Hetken aikaa tuo näky tuntui hänestä kovin nurinkuriselta, ja äkkiä häneen iski se ajatus, että siinä olisi pitänyt olla toinen pää eikä Pål Kristersonin. Salamannopeudella hänen ajatuksensa kiintyivät hänen poikaansa. Miltä olisi tuntunut nähdä heidän istuvan kahden tuolla tavalla?