He olivat häntä niin lähellä, nuo kaksi. Heidän puolestaan hän oli suunnitellut, heille tuulentupansa rakentanut. Oli niin luonnollista ajatella heidän yhtymistään! Hän tunsi ohimenevää heikkoutta. Vaan ei. Pitkä kihlaus ja avioliitto serkkujen kesken — se ei ollut hänelle mieleen, ja sen lisäksi huonot raha-asiat … ehkäpä velkojakin? Ei.
Hän hymyili päähänpistolleen, kuivasti ja ivallisesti. Ei, eteenpäin heidän piti päästä maailmassa, niin toisen kuin toisenkin. Raha on voima. Hän — papin poika, joka oli nälkää nähden ja liehitellen suorittanut tutkintonsa — hän tiesi sen kyllä.
Sitten hän yskähti ja astui esiin.
"Onko kaikki nyt selvillä?" kysyi hän iloisesti.
"Niin, kaikki on selvää," vastasi sulhanen tyytyväisenä.
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni; minä luulen, että sinusta tulee hyvä vaimo," sanoi kirkkoherra.
Kirkkoherran äänensävy liikutti Selmaa, ja nousten ylös hän heittäytyi hänen kaulaansa. Kun hän painautui häntä vasten, tunsi kirkkoherra hänen huoahtavan pitkään ja vavisten. Se oli hänen viimeinen alistuva tervehdyksensä työlle, joka tarkoitti hänen omaa tulevaisuuttaan, ja kirkkoherran täytyi rohkaista itseään aivan kuin omantunnonvaivoja vastaan.
"Nyt minä menen ilmoittamaan muorilleni," sanoi hän, "mutta pelkäänpä pahoin, että hän aavistaa jotakin, sillä hän näytti hommaavan ja puuhaavan hirveästi keittiössä."
Mutta Selma pidätti vielä häntä.
"Ja sitten lähetän sähkösanoman jo tänä iltana isällesi. Voit uskoa, että hän tulee iloiseksi." Kirkkoherra kuiskasi sen Selman korvaan, hiljaa ja hyväillen.