Selma katsoi häntä kasvoihin; niitä nuorensi ystävällinen, tyytyväinen hymyily.
Kun setä suuteli häntä otsalle ja kehoittavasti päätään nyökäten poistui huoneesta, tunsi Selma mielensä tyytyväiseksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt hyvän työn. Ja kiihkeässä ilossaan hän juoksi sulhasen luo, tarttui häntä käsikynkkään kiinni ja alkoi kävellä edestakaisin hänen rinnallaan.
Miten hyvältä tuntuikaan noin puoleksi vallattomasti riippua hänen käsivarressaan ja puhua kaikesta, hänen kuunnellessaan hyväntahtoisella mielenkiinnolla, mikä teki hänet varsin miellyttäväksi. Selman itsepetos loihti esiin irvikuvan, joka monessa suhteessa muistutti onnea.
Yhtäkkiä patruuna pysähtyi ja katsoi morsiameensa.
"Sinä kai haluaisit saada yhtä ja toista," sanoi hän, "mutta jos minä nyt menen ostamaan, niin kukapa tietää osunko oikeaan."
Selma katsoi häneen iloisesti ja huolettomasti, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan.
Tunne, joka valtasi patruunan hänen nähdessään nyt Selman luottavaiset kasvot edessään, voitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa. Sillä tuossa tunteessa oli jotakin aivan uutta, jotakin mitä hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Se oli tavallaan kiitollisuutta. Ja koska hän ei osannut muuta kuin yhdellä tavalla osoittaa kiitollisuuttaan, niin hän otti esiin lompakkonsa.
Selma seisoi seuraten hänen liikkeitään uteliaalla mielenkiinnolla. Nyt ei heidän välillään ollut enää minkäänlaisia salaisuuksia; se vasta oli hauskaa!
"On parasta, että itse ostat mitä tahdot," sanoi patruuna selaillen seteleitään. Niitä oli koko joukko, sillä hän oli jo edeltäkäsin siitä selvillä, että kihloissa oleminen "maksaa". "Kas tässä, — riittääkö jos aluksi saat kolmesataa kruunua?"
Selma piti yhä häntä käsivarresta kiinni, mutta vetäytyi niin kauaksi kuin mahdollista.