"Mutta se on … se on," Selma haki sanaa, — "se on inhottavaa."
"Minä puolestani myönnän Selman olevan oikeassa," sanoi rouva Berg.
Selma loi tätiin kiitollisen silmäyksen, ja kirkkoherra alotti uuden keskusteluaineen. Mutta Selma tunsi mielensä alakuloiseksi; hän oli ystävällinen, mutta iloisuus oli kadonnut.
Loppupuoli iltaa kului hitaasti. Mutta patruuna oli joka tapauksessa ihastunut.
Kun hänen piti lähteä, meni hän kirkkoherran huoneeseen sen tekosyyn nojalla, että hän tahtoi sytyttää sikarinsa. Kirkkoherra ymmärsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa.
"Minä aion vain pyytää sinulta erästä asiaa," sanoi patruuna, "tahtoisin jättää nämä rahat siltä varalta, että Selma haluaisi jotakin…"
Patruuna otti jälleen esille kolmesataa kruunuansa. Ne oikein polttivat hänen sormiansa. Hän oli niin tottunut maksamaan kaikki käteisesti, ja tämä oli kunniavelka, ajatteli hän.
"Minä olen luvannut hänelle, että…" Kirkkoherra yski vaatimattomasti.
"Niin, sen hän mainitsi eikä tahtonut ottaa vastaan mitään, mutta minä ajattelin, että… Niin, ymmärräthän sinä, että se olisi minulle suuri ilo. Hänenhän ei koskaan tarvitsisi tietää siitä mitään."
Kirkkoherra taputti häntä olkapäälle.