Hän oli ojankaivuussa ja vieressä oli maahan pistettynä lapio; itse istui hän ojasta nostamallaan maalla ruukku polvien välissä. Hän oli mudan ja saven vallassa, housut kiverretyt puoleen sääreen, ja kesäkuumasta huolimatta oli hänellä yllään paksut villasukat, joiden pohjat olivat nahalla vahvistetut puukenkien hankausta vastaan.
Kasvot olivat ryppyset ja likasenruskeat, mutta ilme oli hyväntahtonen. Hän näytti suuresti nauttivan siitä, että sai hetken istua ja antaa auringon paahtaa selkäänsä.
Vartalo oli kulmikas ja vino, liikkeet kömpelöt; mutta nuo kankeat käsivarret nostivat suunnattomia kuormia, ja känsäset kourat olivat lujat.
"Hyvää päivällistä, Anders Hansson", sanoi puhelias tyttö pysähtyen seurueensa kanssa ukon eteen.
"Kiitos toivotuksesta", vastasi ukko ja kourasi lakkiansa.
"Kaunis ilma", jatkoi neiti, joka tiesi mistä oli lähdettävä.
"Niin on. Hyvä että se siunattu sadekin loppui", vastasi Anders Hansson ja maistoi lusikastaan.
"Kovaa työtä tuo", lausui notario osottaen painavaa lapiota.
"No eihän tuo nyt kesällä niin pahan vaarallista ole", arveli mies. "Mutta ei sitä tuommosilla persiljasormilla maksasi yrittää." Hän katseli säälien notarion hansikkaisia käsiä.
Mutta, herranen aika, mitä vetääkään ukko ruukustaan!