Pienen kuolleen rotan.
Se oli yllätys Anders Hanssonillekin, joka muuten on hyvin karaistunut elämän vaihteluita vastaan. Hän punastui tehdessään huomion. Mutta skoonelainen ei niin vähästä tajuaan kadota. Ukko pyyhki maidon rotasta ja pani sen maahan viereensä.
"On niin paljon hiiriä aitassa", sanoi hän selitellen. "Hukuttavat itsensä maitoon ihan tämän tästä."
Ja niin jatkoi hän ateriaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Nuori tyttö heitti nopean silmäyksen seuralaiseensa. Tämä oli ollut liikaa, ja hän oli kalvennut, sillä häntä kauhistuttivat rotat ja oksetus oli likellä.
Neiti nyökkäsi hyvästit ukolle ja he menivät edelleen.
"Noo?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua.
"Vaikka eläisin sata vuotta heidän keskuudessaan, niin en oppisi käsittämään moisia elukoita", vastasi notario enemmän voimakkaasti kuin hienosti. Hän voi pahoin ja hänen teki mielensä purkaa raivoaan jotakin, ketä hyvänsä vastaan. Nuori tyttö nauroi.
"Niin, kyllä tuo oli pahinta, mitä minä olen nähnyt", myönsi hän. "Mutta ukon on elätettävä perhettään eikä ruuasta saa mitään mennä hukkaan."
Hetken kävelyn jälkeen lisäsi hän: