— Teidän on oltava armelias ihminen, — vastasi rippi-isä.
Vahakynttilä paloi ristiinnaulitun kuvan edessä vuoteen päässä olevalla pöydällä, ja oven ylle asetetussa taulussa seisoi vanha Kustaa kuningas niin tuhkanharmaana kuin olisi hän katsellut lempipoikaansa kaukaisen henkimailman hämärästä. Muurille kuvatut rypäleet ja omenat vaihtoivat väriä päivän nousun mukaan ja ruskearenkaiset kosteustäplät tuijottivat holvissa kuin kuolleiden kauriiden silmät. Tuiskulunta oli korkealti kaikissa ruuduissa; ja kuten hanki tuulessa muuttaa lakkaamatta muotoaan, niin vaihteli myös nopeasti Juhana kuninkaan mieli.
Katarina käänsi voimatonna päätään ja ainoastaan paksu sinimusta tukka muistutti siitä, että hän oli milanolaisten kondottierien korskaa sukua.
— Tuuliko lakasee linnan ylisiä? — kysyy hän.
— Ei, kuulet urkujen huminan alhaalta kirkkosalista, — vastasi kuningas Juhana lykäten päähineensä vielä enemmän vinoon vasemmalle. — Soittomestari kai lakkaa, kun hän huomaa, että minä olen lähtenyt sieltä. Rakkahin Katarina, sinä tiedät, että annan hänen soittaa, kun tahdon ajatella, ja koko yön olen astellut edestakaisin kirkkosalissa miettien teologista kirjotelmaa, joka sinua lohduttaisi ja tukisi. Lopuksi käsitin vuoleskelevani sauvaa, joka ei koskaan voisi viheriöidä. Kuka uskaltaa puhtaalla omallatunnolla tarjota onnettomalle ihmismietteitänsä! Mitä voin nyt tehdä?
— Kiirastulen ajatteleminen, — sanoi sairas, — kiusaa minua tuskalla, joka käy joka hetki yhä kauheammaksi, enkä minä voi ottaa jäähyväisiä lapsiltani ja nukkua pois. Sielu on niin levoton. Se lintu parka räpistelee siivillään häkkiään, mutta vaikka se näkee, että ovi on avoin, ei se uskalla lähteä lentoon.
Kuningas meni hänen luokseen ja istuutui vuoteen laidalle.
— Katarina, sydämeni, kultani, ajattele hyviä muistoja, neljää pitkää vuotta vankilassa, jossa synnytit minulle lapsia ja autoit minua työssäni, niin että löysimme toisemme ystävyydessä.
— Olin yhtätoista vuotta sinua vanhempi ja me tulimme avioiksi alkaaksemme kapinan. Siitä jouduimme vankilaan. En myös koskaan unohda Eerikkiä, veljeäsi, muistan viimeisen kerran, kun hän polvistui ja kutsui sinua majesteetiksi ja hänen takkinsa oli niin revelty, että täytteet roikkuivat.
— Jos tänä hetkenä olisin kuollut jo kauan, kauan, Katarina, ja joku seisoisi haudalla ja puhuisi pahaa onnettomasta Johannes kuninkaasta, niin vastaisin hänelle: — Kaikki oli läheltä katsoen niin perin toisellaista kuin kaukaa näyttää, mutta saat kyllä pitää uskosi. Kuljin muutamia vuosia mailmassa Johannes kuninkaana enkä voinut auttaa sitä, miten olin syntynyt, viisaaksi tai älyttömäksi, kunnialliseksi tai petolliseksi, ja nyt makaan täällä eikä minulla ole enää mitään Johannes kuninkaan kanssa tekemistä. Tiedän nyt vain paremmin asian laidan. Tiedän vain, ettei kaikki käynyt niinkuin mailma sanoo. Mutta nyt se on yhdentekevää. Siitä on niin kauan jo — on aivan yhdentekevää.