Kuoleva ei häntä käsittänyt, vaan puhui ääneensä itsekseen:
— Kuinka vuodet pysähtyvätkään, kuinka tunnit vuosiksi muuttuvat, kun palan puhdistavassa tulessa ylösnousemukseen asti! Joskin velkani pois pestäisi, missä mailma syyttää, niin on kuitenkin niin paljon, mitä ei kukaan tiedä. Ajattelen kaikkia, joille olen surua tuottanut, ja nyt seisovat ne ympärilläni ja vaativat minua tilille. Näen kaikki olennot, jotka maallisen elämäni aikana olen tappanut tai jotka toivomukseni johdosta ovat saaneet kuolla: uskolliset koiramme, uljaat metsäeläimet, veden kalat, rotat, perhoset, kärpäset, hyttyset, kaikki tuhannet avuttomat elikot, vaarattomat ajattelemattomuudessa, katkotut kukat, kaadetut puut. Kuulen nyt niiden puitten surumielisen suhinan.
— Kaikkein lempein herra, — sanoi rippi-isä tuntiessaan, kuinka rukoilevina Juhana kuninkaan silmät hakivat hänen katsettaan, sydämeni pakahtuu jos minun vielä kauan on kuultava tätä ruikutusta. Päivä päivältä olen turhaan jännittänyt voimiani lohduttaakseni. Säälistä, käskekää minun ottamaan täysi askel. Te olette horjuva ettekä vastaa minulle. Annettakoon siis minulle anteeksi, jos sydämen hellyydestä nyt teen suuren synnin! Hurskas emäntä ja kuninkaani, rakastettu rippilapseni, neljällä sanalla voin pyyhkäistä pois tuskanne niin hiljaa kuin enkelin kädellä. Ja rohkenisinko vitkastella?
Sairas nousi istualleen odotuksen onnen herättämänä unen horroksista. Vielä kerran oli hän Bona Sforzan tytär, joka oli kasvanut pyhimyslippujen ja liekehtiväin kirkkokynttiläin suojassa ja joka niin usein oli uudistanut uskonsa lupauksen rynnäkköportaiden ja paljastettujen aseiden ääressä.
— Älä viivyttele, isäni. Pikku lintu parka raatelee siipiään avointa vankilaa vasten, sillä ulkopuolella on niin pimeätä eikä se uskalla lentää.
Rippi-isä kääntyi ja nojaten lieden laitaan osotti hän sänkyä kohti ja sanoi hyvin hiljaa:
— Ei ole olemassa kiirastulta.
Silloin retkahti sairas patjojaan vasten käsivarret levälleen ja sulki silmänsä.
— Uskoni oli rakkauteni sydämellisyys, lohtuni ja terveyteni. Nyt ei eloni ole mitään ja kruununi lasten leikkikalu, ei tuskani eikä kuoloni ole mitään. Mene pois, Warsewitz! Minulla ei ole enää mitään kysyttävää, ei mitään ajateltavaa, ei mitään puhuttavaa ja tässä mailmassa olen jo kuollut, vaikka vielä elän.
Vuodeverhot siirtyivät sivulle ja pikku prinsessa Anna, joka oli kyyristynyt seinän ja vuoteenpäädyn väliin ja sinne nukkunut, tassutti Juhana kuninkaan luo pitkässä ja jäykässä hameessaan.