— Isä, isä, — huusi hän itkusilmin, — kaikki olen kuullut, kaikki olen ymmärtänyt. En koskaan tule mukaasi messua kuulemaan. Saat puhua minulle vain tanssista ja iloista. Missä on veljeni? Sigismund! Missä olet, Sigismund?
— Sisko, olen sangen lähellä, — vastasi Sigismund ja avasi oven, kalpeana ja kauniina kuin prinssi jossain vanhassa kuutamolaulussa. Olen istunut oven takana odottaen. Isä, mikset jo lähetä kutsumaan kuoripoikia ja suitsutusta? Ei yksikään Sforza ole vielä kuollut luopiona.
Lapset tarttuivat Juhana kuninkaan käsiin.
— Niin, neuvokaa minua, — sanoi hän. — Mitä tulee minun nyt tehdä? Tässä te taistelette minusta ja yksi uskoo yhtä ja toinen toista, vaikkei kukaan meistä osaa puhua muuten kuin vertauksien kautta. Mistä siis riidellään? Kun kuljen yksin kirkkosalissa ja urut soivat, silloin tunnen että sävelten vertaukset yksin voivat täysin sanoa, mitä me kaikki tarkotamme. Lapset, yhtykäämme sävelten uskoon. Niillä on varmuus. Ne ovat siivet, ne ovat henget. Missä löytyy lohdutus tätä hetkeä varten? Olen tosin kuullut puhuttavan syntisistä, jotka viimeisillään ovat kääntyneet, ja heille on ollut helppo antaa viimeinen lohdutus, mutta kun hyvä ihminen kuolinhetkellään näkee kaiken, johon on uskonut, pakenevan pois kuin savun ja käyvän läpikuultavaksi ja kylmäksi, mitä silloin kuiskaisimme hänen korvaansa, me jotka rakastamme häntä? Neuvokaa minua, lapseni, te turmeltumattomat, joilla on aavistuksen kieli, te hyväätarkottavat, jotka suutelette ja itkette punnitsematta ja erottelematta. Katarina, sydämeni, avaa silmäsi ja suutele poikaa, jonka minulle vankilan penkillä synnytit.
Kuoleva ei vastannut eikä hän silmiään avannut, vaan makasi yhtä hiljaa.
Rippi-isä istui lieden äärellä ja sytytti vahakynttilällä puita, huomaamatta että ne jo paloivat täydessä liekissä. Sitten asetti hän kynttiläjalan luotaan lattialle ja meni ulos jättäen oven auki. Vaikka hän kulki hiljaa, kuuluivat selvästi hänen askeleensa yhä kauempaa ja kauempaa portailta ja käytäviltä, sillä jokaisen oven jätti hän selälleen. Vasta kun hän saapui viimeiselle, joka johti kirkkosaliin, hukkuivat äkkiä hänen askeleensa urkujen kohinaan, joka virtasi sieltä, täyttäen kaikki huoneet.
Juhana kuningas kumartui alas ja laski päänsä patjalle ja sulki silmänsä kuin olisi nukkunut.
Katarina makasi kauan samaa horrosunta. Sitten alkoi hän haparoida käsillään puolisonsa rintaa pitkin ja tarttui molemmin käsin hänen päähänsä silmiään avaamatta.
— Mistä puhuimmekaan, olen sen unohtanut —- sanoi hän niin heikolla äänellä, että toinen häntä tuskin ymmärsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. — Näin levottoman unen ja lopulta se muuttui niin ihanaksi. Nyt lentää pikku lintu parka niin onnellisena vankilastaan.
Vaihtelevainen.